Annika in The USA

Annika in The USA

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

"Be strong", easy to say, hard to do

Joskus täytyy vain hymyillä, vaikka ei hymyilyttäisi

Ensin se oli vain unelma. Kateellisena sitä seurasi muiden vaihtovuosia. Sitä halusi niin suunnattomasti, halu muuttui pakkomielteeksi. Ei sanottu enää "mie haluaisin", vaan se oli "mun on pakko päästä".
Mitä sitä sitten odotti? Mikä teki sen pakkomielisyyden tunteen, ettei tätä juttua voisi missään tapauksessa missata? Halu nähdä maailmaa? Halua kokea jotain uutta? Halu parantaa kielitaitoa? Halu löytää itseni? Mikä siinä Suomessa sitten oli vikana, miksei vanha tyydyttänytt? Tai mitä lähdin itsestäni etsimään? Kysymykset pyörivät mielessäni taukoamatta, niihin vastauksia olen kai täällä hakemassa. Halusin tätä niin paljon ja haluan edelleen.
Vaihtovuodesta puhutaan aina elämäsi parhaana vuotena, uskomattomana seikkailuna ja upeana retkenä. Parhaimpaankin vuoteen mahtuu kuitenkin itkuisia päiviä, uskomattomaan seikkailuun tylsiä aikoja ja upeaan retkeen hetkiä, jolloin sitä vain haluaisi palata kotiin. Vaihtovuosi maksaa mansikoita, sitä pidetään harvojen mahdollisuutena ja niitä harvoja pidetään onnekkaina. Sama kuin saisi lottovoiton, mitäs valittimista siinä muka olisi.

Joku saattaa ajatella, että länsimaathan on kaikki samanlaisia. Eurooppa ja Amerikka eivät ole merkitsevän erilaisia. Samaa kulttuuriahan ne on. Just joo. Sinä joku siellä, joka näin luulet, tuu itse kokeilemaan.
Toiseen maahan mennessä joudut opettelemaan täysin uudet tavat. Small talk, sosiaaliset kirjoittamattomat säännöt ja yksinkertaisesti kaikki ympärillä on täysin uutta. Suomessa oli kohteliasta ottaa kengät pois sisällä, täällä se on vain outoa ja se tehdään korkeintaan vain kotona. Suomessa, jos puhut tuntemattomille, sua pidetään vähintään friikkinä. No, täällä jos seisot tuppisuuna, sua katsotaan kummaksuen. Suomessa kaikki kulkevat omissa maailmoissaan ja on suorastaan röyhkeää tunkeutua toisen alueelle ja olla liian kiinnostunut toisten asioista. Täällä tämäkin asia on täysin päinvastaisesti. Ruuan jälkeen ei kiitetä vaan syödessä tulisi höpöttää ruuan mausta ja kehua sitä. Kaverin kohdatessa tulisi kehua hänen kauniita silmiään tai cooleja kenkiään. Suomessa saisin kohteliaisuuksilla vain outoja katseita. Varsinkin jos poika kehuu tytön silmiä tai vaatteita, siinä kohtaahan ajatellaa, että se yrittää iskeä tyttöä. No, täällä se ei mene niin. Tässä on nyt vain kourallinen tavoista, mitkä eroavat Suomeen verrattuna. Olin ja olen oikeastaan välillä vieläkin vähän varpaillani ja mietin koko ajan miten käyttäytyä ja mikä on soveliasta.


Kun eksyt Helsingin keskustassa etsiessäsi oikeaa sporapysäkkiä, voit mutkattomasti kysyä apua ensimmäiseltä vastaantulijalta. Kun koulussa opettaja kysyy luokalta jotain, tietäessäsi vastauksen voit yksinkertaisesti vain nostaa käden pystyyn ja sanoa vastauksen. Kun riitelet kaverin tai perheen kanssa, on erimielisyydet helppo sopia, kun osaa selittää oman kantansa. Kun kaupassa etsit jotain, todennäköisesti tiedät nimen sille, mitä yrität etsiä ja voit tarvittaessa kysyä apua myyjältä tai toiselta asiakkaalta. Kun istut iltaa ystävien kanssa, kuinka helppoa onkaan heittää hyvää läppää, kun kaikki puhuvat samaa kieltä.
Äidinkieli on iso osa ihmisyyttä. Sillä puhut, ajattelet, kirjoitat ja kommunikoit. Äidinkieli on luonnollista ja tärkeää. Tuletko koskaan ajatelleeksi, miten iso osa elämääsi se on? Jos et, kokeile lähteä kymmeneksi kuukaudeksi asumaan maahan, missä äidinkieltäsi ei puhuta tai suurin osa ei ole kuullutkaan koko kielestä. Voit toki pelata varman päälle ja opiskella kyseisen kohdemaan kieltä ensin kahdeksan vuotta ja kuvitella jonkun toisen hölmön tavoin, että kyllähän sitä nyt esim. englanti on ihan peruskauraa ja kyllä sillä pärjää ongelmitta. Ja kun lähdet sinne maahan, kokeile lähteä seikkailemaan uuteen ympäristöön ja eksyessäsi yritä selittää, että asut jossain Eastissa ja lähellä on LDS-kirkko. Sitten kun vastaantulija naurahtaa vastaukseksi, että niitä on täällä joka puolella, yritä miettiä uusia selityksiä. Helppoa kuin heinänteko. Olisi myös melkoisen mahtavaa, jos pääsisit kokeilemaan toisella kielellä opiskelua. Kuvittele tilanne, kun opettaja kysyy luokalta kysymyksiä, joista ymmärrät ehkä sana "what" ja sitten se valitsee just sut vastaamaan. Nostelet olkapäitä, kasvosi punertuvat ja vastaat ujosti "sorry, I don't understand a question". Kun opettaja tarkentaa ja tajuat jutun pointin, ja kun olet katsonut pari sanaa eka sanakirjasta, ja keksit ehkä jopa vastauksen, on seuraavan vaiheen aika: sun pitää muotoilla vastauksesi fiksunkuuloiseksi, sisältämään mahdollisimman vähän kielioppimokia ja sitten vielä sanoa se ääneen kolmenkymmenen englantia äidinkielenään puhuvan kuullen. Mahdollisesti vielä tämän jälkeen vastata jatkokysymykseen.. On myös hirveän kiva tehdä ryhmätöitä, kun ryhmässäsi olevat turhautuvat, kun susta ei yksinkertaisesti ole auttamaan projektissa ihan vain sen takia, kun et tiedä mitä tarkoittaa "constitution" tai "federal government"..
Monesti sanotaan, että sitä oppii arvostamaan vasta, kun sen menettää. Mulle ja monelle muulle vaihtarille on varmasti käynyt näin. Suomen kieli, voi kuinka kaipaankaan tuota kaunista kieltä. Miten helppoa olikaan kirjoittaa tekstareita, ilman että lukee ne viisi kertaa läpi, ettei kuulosta ääliöltä. Nimimerkillä kirjoitin kiireessä yks päivä Jensille viestin, että "I hanged Milla".. Tosiaan tarkoitin "I hanged out with Milla". Ennen pystyin vain puhumaan taukoamatta ilman sen kummempia pohtimisia. Täällä mun aivot käy koko ajan ylikierroksilla, kun koko ajan pitää ajatella, mitä sitä suustaan päästää. Vaikka oon alkanut pikkuhiljaa ajattelemaan englanniksi, suurimmaksi osaksi mun mieli toimii suomeksi. Voin kertoa, että se on rankkaa ja jopa fyysisesti oon joskus sen takia tosi väsynyt. Kaikista hauskinta on muuten puhua englantia väsyneenä. Silloin olen tosin ajattelemattomuuttani vaihtanut suomelle ja saanut mua herättämään tulleelta host isältä outoja katseita tai kesken päiväunia soittaneelta kaverilta hämmentyneitä lausahduksia.
Jos ei ole mahdollisuutta lähteä toiseen maahan, kokeilkaa puhua vaikka pari päivää koko ajan englantia ihan siellä Suomessa. On muuten rasittavaa, kun ei keksi oikeita sanoja pitkänkään miettimisen jälkeen. Perusjuttujen lisäksi koita siinä nyt sitten käydä vääntämään vitsejä, selvittää erimielisyydet, kun eikö olekin helppoa perustella mielipiteesi toisella kielellä ja toki myös vanulappujen löytäminen kaupasta on ihan iisiä.
Äidinkieli myös määrittää ihmisen luonnetta uskomattoman paljon. Sitä ei vaan tule ajatelleeksi, kun se on aiemmin ollut niin itsestäänselvä juttu. On vaikea olla oma itsensä, kun ei saa ilmaista itseään ilman esteitä. Omalla äidinkielellään voi olla oma itsensä, leikitellä sanavalinnoilla, sanoa terävästi mielipiteitä, kuvailla tunteensa tarkasti ja näyttää ihmisille itsensä niin kuin haluaa. Kun puhun Millan kanssa, musta tuntuu niin vapautuneelta. Voin olla täysin oma itseni ja saan ilmaistua kaiken haluamallani tavalla. Mun ei tarvitse jännittää tai tuskastua, kun en ymmärrä tai mua ei ymmärretä. Se, mitä oon täällä oppinut arvostamaan oikein kantapään kautta on oman äidinkielen tärkeys.


Ystävät on asia, joita ilman moni sanoo elämän olevan mahdotonta. Tätä väitettä en allekirjoita, koska jos kirjaimellisesti tuo lause otettaisiin, olisin jo kuollut. Mun parhaat ystäväni asuvat nyt noin kahdeksan tuhannen kilometrin päässä. Näen heitä korkeintaan pari kertaa viikossa sumeasta web-kamerasta joko superväsyneenä aamuyöstä tai "pirteänä" viikonloppuaamuisin. Kuulen mun kavereiden elämästä whatsapp-viestien, Facebookin tai blogin kautta. Toivotan mun ystäville hyvää syntymäpäivää Facebookissa ja skypetykselle epäsopivaan aikaan katon niiden kuvia mun seinällä.
Ennen Amerikkaan muuttoa en ollut ollut erossa mun perheestä puoltatoista viikkoa pidempään. Olin asunut mun perheen, äidin, isän ja pikkusiskon kanssa koko elämäni ja nähnyt heitä lähes joka päivä. Sisko tai iskä herätti mut aamuisin huutokonserttienkin kera, jos en puolen tunnin herättelyiden jälkeen noussut, äiti valitti aina kotiin tullessa sotkua, katsottiin yhdessä Salkkareita, tein illalla laiskan pikkusiskon läksyjä ja mamma ja pappa tuli aina visiitille silloin tällöin. Nyt pystyn kommunikoimaan mun perheen kanssa tekstareilla, emaileilla ja joskus harvoin skypellä. Mulla on ikävä niitä huutokonsertteja ja jopa äidin valitusta. Siskon snapchatit onneksi piristää aina mun mieltä. Näenhän mie mun perheen kuitenkin joka aamu herätessä, kuvassa mun yöpöydällä.
Suurin ja kipein ikävä on jo hellittänyt. Osakseen on auttanut se, että oon saanut jo muutamia ystäviä täältä ja tietenkin mun rakastava ja ihana host perhe on ollut aina mun tukena. Silti jatkuva krooninen ikävä niitä omia rakkaitaan kohtaan on jatkuva vaiva ulkomailla asuvalle. Koko ajan ajattelee, "miten ne mun rakkaat siellä kaukana Suomessa voi?", "ajatteleekohan ne mua koskaan?", "kai Jenna saa läksynsä tehtyä, vaikkei ole isosiskoa auttamassa?", "ikävöikö isi mua koskaan?" "ei kai äiti stressaa liikaa töistään?", "kuka juttelee nyt papan kanssa syvällisiä maailmanmenosta?", "ei kai mamma ole joutunut enää taas sairaalaan?", "mitä Miralle kuuluu?", "kuka pitää mun Liinusta huolen?" "onko mun muilla muruilla kaikki hyvin?"...
Monestihan me ihmiset käyttäydymme erilailla eri ihmisten kanssa. Opettajalle puhutaan eri tavalla kuin kaverille, siskolle erilailla kuin isovanhemmille. Myös eri kavereiden kanssa olemme erilaisia. "Pelkille" koulukavereille ei ehkä kerrota suurimpia salaisuuksia, kun taas parhaiden ystävien kanssa käyttäydytään estoitta. Joitakin kavereita varten siivoan mun huoneen ja toiset tulee vaan sotkemaan sitä lisää. Kaikille ihmisille näytetään vähän eri juttuja. Kokeileppa kuvitella itsesi tilanteeseen, kun ei ole aina edes niitä tuttuja koulukavereita vieressä. Mun kaverin Cecin sanoin: "tärkeimmät ihmiset nostavat meissä parhaimmat puolet esiin ja saavat meidät olemaan omia itsejämme aidoimmillaan". Naulan kantaan. Ei ole helppoa olla se sama hassunhauska tyyppi kuin ennen ilman rakkaimpia ja heidän tukeaan. Miettikää kohdallenne tilanne, kun olette yksin. En tarkoita siis fyysisesti, toki ympärillänne on ihmisiä. Kukaan ei vain ole tuttu. Kaikki muut tuntevat toisensa, mutta sinä et ketään. Käsi ylös, kuka pystyy olemaan täysin oma itsevarma itsensä nyt! Oho, miksei kukaan nostanut kättään. Tai jos nosti, se ei tiedä mistä puhun.
Läheisiin turvaudutaan ja heidän seurassaan pystymme olemaan varmempia. On aikamoinen pudotus tulla tänne yksin sieltä, missä mulla oli paljon kavereita ja maailman parhaimmat ystävät, aina joku johon tukeutua. Täällä sitä ollaan yksin, ei sellaista tukiverkkoa kuin mitä mulla oli Suomessa luoda hetkessä.
Kun on yksin eikä ole sitä tukipylvästä vieressä, on vaikea pysyä pystyssä. Uudessa ympäristössä kulkeminen ei ole helppoa ja horjahduksia sattuu, silloin se sattuu enemmän, kun ei ole ketään nostamassa pystyyn. Pitää vaan luottaa omaan askeleeseen ja avata silmät uusille asioille. Se ei missään nimessä ole helppoa. Vaikka kaikki sanoisivat ympärilläsi, että olet vain oma itsesi, niin pärjäät, tiedät, ettei se mene vain niin. Elämän luominen uuteen paikkaan yksin on raskasta ja se taival on kivikkoinen. Matka kohti päämäärää voi olla pitkä ja vaikea, mutta tiedän, että minä olen tarpeeksi vahva.


Vaikka olen itkenyt täällä enemmän kuin vuosiin ja joinain hetkinä tekisi mieli vaan olla kotonakotona Suomessa ja hölmöillä kavereiden kanssa, en ole kertaakaan katunut lähtöä. Tämä vuosi tulee varmasti olemaan mahtava ja ens vuonna tähän aikaan kaipaan takaisin Utahiin. Tiedostan, että tämän tekstin myötä saatan saada kommentteja tyyliin "miksi valitat" tai "tule kotiin, jos et tykkää olla siellä". Voi olla, että joku ymmärtää tahalteen väärin ja juttu muuttuu sellaiseksi, etten pärjää täällä tai en viihdy. Minä pärjään ja viihdyn, vaikka aina ei olisikaan hymy huulilla ja naurattaisi. Aluksi tunsin huonoa omaa tuntoa negatiivisista fiiliksistä ja ajattelin, että mussa on vikaa, kun itken eikä aina kaikki olekaan niin ruusuista. Asiaa ei auttaneet kommentit, joissa mua vaan käskettiin olla valittamatta tai toisten ihmettelyt "sullahan pitäisi olla siellä kivaa". Oon kuitenkin tajunnut, että vaihtovuosi ei ole lomailua eikä sen kuulukaan olla aina helppoa ja kivaa. Mulla on oikeus itkeä kun itkettää ja oikeus puhua asioista rehellisesti. Mie oon edelleen älyttömän ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä, mutta vielä ylpeämpi tulen olemaan kun palaan Suomeen maailman parhaimman vaihtovuoteni jälkeen.

Tätä se on, tasapainoittelua kahden elämän välillä..
Se ei ole väärin, se ei ole oikein, se on vain erilaista.

28 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Perhe ikävöi ja rakastaa sua...Jenna pärjää koulussa kun ajattelee että isosiskokin pärjää rapakon takana, molemmat tytöt tsemppaavat tahoillaan...isi ja äiti rakastaa sua...äiti yrittää vähentää työtaakkaansa ja nauttia vapaa-ajastaan...mamma on pysynyt terveenä ja pappa kaipaa Annikan kanssa käyttäjä keskusteluja mutta pärjää ensi kesään saakka ja odottaa Annikaa takaisin..Annika me haluamme että nautit USAssa olostasi ja sitten ensi kesänä saadaan halia sua <3....

Anonyymi kirjoitti...

voi annika :( tääl on kaikki hyvin! we miss you <3

Peppi kirjoitti...

Aivan ihanasti kirjotit, sait yhen ihan liian väsyneen vaihtarin itkemään:D Totta niin joka sana. Tsemppiä sulle, se fiilis on varmana niin sanoinkuvaamaton sitten kun ollaan tehty tää! Kun ollaan palattu kotiin ja toivuttu siitä pahimmasta amerikanikävästä, sitte voidaan kattoa taaksepäin ja sanoa ihan syystäkin ylpeenä että me tehtiin se:)
Ps. kävin just kattomasta mun arvosanat parentlinkistä ja hermonromahus lähellä, miten ne on taas voinu laskea kaikki D:hen suoraan A:sta... kaikki tämmönen pieni saa mut freaking out, suomessa aattelen vaan että no puhun huomena sen opettajan kans..

Anonyymi kirjoitti...

oot ihana ! tsemppii vaa, itket ku siltä tuntuu. ootan oikeesti niin paljo et tuut takas tänne Kotkaa, auttamaa ja neuvomaa meit sun viisail sanoil ! oot rakas :* ja ikävä on kova !! paljo halei !!

Pampu kirjoitti...

Voi Annika, aivan ihana teksti. :) En ehkä osaa ihan samaistua suhun koska olin pari vuotta vanhempi lähtiessäni ja olin ehtinyt jo asumaan yksin, on se varmasti älyttömän rankkaa kun yhtäkkiä perhe katoaa ympäriltä.

Mulla tulee edelleen näin vuosienkin jälkeen välillä ikävyyskohtauksia jolloin mietin hetken että MIKSI en osannut pysyä Suomessa, mut se on ihan ok! :D Ja tosta kielestä, se on alkuun rasittavaa, mutta niin palkitsevaa! On huippua sit huomata että hei, mähän voin puhua tätä miettimättä ollenkaan esim. miten lauseen muotoilisin tmv. Varsinkin just näissä smalltalkin luvatuissa maissa se on oikein kiva! Hurjat tsempit, "kyllä se siitä" (kuulostaa tyhmältä tiedän mutta se vaan on niin totta :D) :) !

henna kirjoitti...

Siis wau! Ihan älyttömän hieno teksti! Mä mykistyin :D vaikka itelläni ei oo perjaatteessa mitään oikeutta kommentoida kun en oo mitään samanlaista kokenu (vielä ;)) niin jotenkin tää kuulostaa niin oikeelta. Oon vaan saanu semmosen kuvan et ei se vaihtarina oleminen helppoo oo, mutta ehkä just se tekee siitä niin "rikastuttavan" ja upeen kokemuksen. Sitte ku sä oot vielä osannu kirjottaa sen näin hyvin niin huh! Hienosti kirjotettu teksti :)

Mäki oon nyt kaikkien välietappien jälkeen lähdössä exploriuksen kautta lukukaudeks vaihtoon Jenkkeihin myöskin. :) Toki nyt vähän mietityttää onko se puol vuotta tarpeeks (ei varmaankaan ihan) siihen sopeutumiseen ja elämiseen, mutta oon "edes" tämmösestä mahdollisuudesta niin superkiitollinen :)

Hauskoja päiviä sinne jenkkilään! :)

Anonyymi kirjoitti...

Voi vitsi tää toi mieleen mun oman vaihtarivuoden! :( alussa olin tosi hukassa kun en tahtonut oikeen löytää semmosia omia kavereita vaan mua aina tuupittiin porukasta toiseen. Puhuin ja olin paljon yhteydessä suomalaisiin kavereihin, lopulta päätin että haluan kotiin, kun host perheenkin kanssa alkoi ilmenemään vaan suurempia ongelmia. Sillon yks mun kaveri vaan sano et "tuntuu kauheelta sanoa näin mut mä tiedän ettet sä lähteny sinne siks et voisit luovuttaa ja tulla takasin" ja sillon tajusin, etten voi lähteä vielä! Pääsin uuteen perheeseen jotka kannusti mua alottamaan uuden harrastuksen ja sitä kautta sain uusia kavereita ja osa niistä oli samassa koulussa vaikken ollu niitä nähnytkään!

Suurin apu siihen ikävään oli se, että lakkasin miettimästä Suomea ja ihmisiä siellä. Toki välillä skypetin ja viestitin, mutta keskityin loppuvuoden vaan elämään sitä yhtä elämää siellä jenkeissä! En enää tasapainotellut niiden kahden välissä! :) aluksi tuntui kauheelta ja vielä pahemmalta kun ei voinut puhua suomea kenenkään kanssa, mutta muutamassa viikossa se helpotti ihan hirveesti ja tuntu niin hyvältä kun olin saanut sisäistettyä, että vaikka elän vuoden omaa elämää täällä jenkeissä niin se Suomi-elämä odottaa siellä sit sen vuoden jälkeen. 10 kuukautta on niin mahdottoman lyhyt aika, että kannattaa vaan heittäytyä siihen jenkki elämään :) kavereita voi muistella ja jutella, mutta aina jos alkaa ikävöimään liikaa niin soittaa vaikka jollekin jenkkikaverille ja tekee jotain mikä saa ajatukset pois ikävästä!

En haluu, että tää kommentti on semmonen "sunkin pitäis tehdä näin koska se on ainoa oikea tapa" tms vaan halusin vaan kertoa että tiiän miltä tuntuu olla vähän eksyksissä välillä ja yks tapa mitä kannattaa edes kokeilla! :) suomi kaverit kyllä ymmärtää ja niillä on kuitenkin toisensa siellä, kun taas vaihtari on ihan yksin!

Mustakin tuntu niin hölmöltä kun olin odottanu kauheen suuria vaihtarivuodelta ja kaikki vaan käski mun lopettaa valituksen ja nauttia siitä. Milläs nautit kun et saa poistua kodista muuta kun kouluun etkö nähdä kavereita vapaa-ajalla tms.. Onneks kaikki kuitenkin päätyi parhain päin ja toivottavasti sunkin vaihtovuosi menee ihan mahtavasti! :) Sun tää blogi on ihan mahtava, kun tulee semmonen olo että oot osannu asennoitua myös siihen ikävään ja hyväksyt sen osana vaihtovuotta - ainakin nyt :) koska eihän Suomessakaan elämä oo ihan mutkatonta niin miks sen pitäis olla semmosta sitten jossain muualla?

Mira kirjoitti...

hahah rakas näytät niin tyhmält tossa ekassa kuvassa<3 ja luoja en tienny et oot ottan minust ja jerest tollasen kuvan xd

siis joo en nyt viel ehtin lukee tät mut oli pakko komnentoida noi tärkeet asiat nyt :-):-):-)

Mira kirjoitti...

hahah rakas näytät niin tyhmält tossa ekassa kuvassa<3 ja luoja en tienny et oot ottan minust ja jerest tollasen kuvan xd

siis joo en nyt viel ehtin lukee tät mut oli pakko komnentoida noi tärkeet asiat nyt :-):-):-)

Mira kirjoitti...

no nytku sain tän luettua alko itkettään hirveesti! mul on niiin ikävä sitä et voisin vaa tulla suoraa koulust teille hengaamaa kooko päiväks tai siä meille! ja haluisin tehä sulle ruokaa(mistä et kyl ikin tykkää..)! ehkä oon parempi ku tuut takas ja siäki tykkäät mun ruuista! mul on myös niiin ikävä sitä ku siä tiiät aina parhaiten mitä tehä kaikkien(jätkien) kans ku en ite tiiä:D ootan mun synttäreit ku saan viettää niit sunkaa ees hetken skypettämäl:))

pärjäile ja nauti siellä, VAIKKA miä siis oonki nääin kaukana!;D oon (ihme kyl) selvin hengis, yritän jatkoski!!

Anonyymi kirjoitti...

meikä kans tääl tippa linssis luki sun tekstii<3
halit!
terv. serkku heini

Kerttu kirjoitti...

I H A N A postaus!! Voi että, niin aitoa tekstiä, tiivistit just varmaan kaikkien vaihtareiden ajatukset :D

Anonyymi kirjoitti...

annika hei älä kirjota tämmösii, tulee vaa kovempi ikävä mitä on..! jaja saat minut kuulostaa ihan avuttomalt ja joltaa holhottavalt lapselt!: xD onneks sohvi pitää minust huolta :) <3

Annika kirjoitti...

1. Anonyymi/äiti: Mullakin on ikävä teitä, rakastan teitä niin paljon <3 Mutta mie lupaan nauttia! :)

2. Anoyymi: Kuka mun ihana typy siel on? Ootte kaikki niin rakkaita ja en malta oottaa että nähään taas, niin ja Ihana kuulla että kaikki on hyvin <3 I love you all!

Peppi: Voi Peppi oot ihana! Myö vaihtarit ollaan kyllä niin herkkiksiä, itku tulee pienestäkin :) Mutta ei se mitään kun itkuhan on hyvästä! Saadaan kyllä olla ylpeitä itsestämme nyt ja sitten tulevaisuudessakin!
Älä Peppi stressaa siitä koulusta. Ymmärrän kyllä että helpompi sanottu kuin tehty. Miekin olin yks päivä hermona kun yhden palauttamattoman tehtävän takia mun us government oli laskenut C- ja olin jo ihan paniikissa, kun se oli laskenut alle C:hen ja nyt mut erotetaan koulusta ja äääää. Sit palautin tehtävän ja nyt se taitaa olla B+ :D Puhut vaan opettajille niin kyllä se siitä!!

3. Anonyymi: Äää, kuka ihanuus siellä sanoo liian herkkiä juttuja ja pistää mut itkee?:') Mulla on niin ikävä teitä, mutta kun tiiän että teillä on kaikki hyvin, jaksan oottaa sen kesään millon halitaan niiin niiin paljon! Oot ihana <3

Pampu: Ois voinut vissiin viettää vaikka vikan kuukauden Suomessa yksin metsässä ilman mitään yhteyttä ihmisiin, ni ois ehkä ollu tarpeeks hyvä "soft landing" siihen järkytykseen mikä mulla aluksi oli :D Jotenkin sitä vain naiivisti ajatteli, että vaikka kaverit ja perhe jää kauas Suomeen, uusia vain tupsahtaa jostain. Sulla oli kyllä hyvä, kun olit ehtinyt jo itsenäistyä, etkä ollut enää niin riippuvainen vanhemmista (niinkuin joku toinen.....) Kulttuurishokin, identiteettikriisin, yksinäisyyden ja lievän masennuksen lisäksi aloitin työstää tässä sitä itsenäistymisprosessiakin, great!
Mulla tuli aluksi koko ajan tosi huono omatunto, että oon jättänyt mun perheen ja ystävät ja en tyyliin enää oo tarpeeksi hyvä niille ja kun palaan ne ei varmastikaan halua olla mun kanssa tekemisissä. Saattaa kuulostaa jonkun mielestä hölmöltä, mutta ehkä sie ymmärrät.. Ja kuten sanoit, se on ihan ok, että välillä vähän harmittaisikin. Päikkärit auttaa yleensä ;D ja tosiaan toi kieli paranee koko ajan ja sillon kun oon ihan liekeissä ja kehuja satelee mun kielitaidosta, ni leijun ihan kunnolla :D On se vaan niin hieno fiilis, kun pystyy käymään keskusteluja toisella kielellä! Mie oon muuten alkanut tykkäämään näistä small talkeista ja oon sellanen höpöttäjä tuntemattomillekin kun palaan että! Tuo kyllä se siitä on kyllä paljon kulutettu lause mun suusta, että mun läheisten :) Mutta kun se on vaan niin totta! Kiitos kivasta kommentista hertta, sun kommentit piristää aina!

henna: Apua miten ihana kommentti, kiitos sulle!:) Vaihtarina oleminen ei ole todellakaan helppoa, mutta miksi sen pitäisikään. Se kun pääset vaikeuksien yli tuntuu niin mahtavalta. Tää aika vaihdossa antaa niin paljon, vaikkakin se verottaa. Ikinä en ole katunut lähtöä, en edes silloin, kun istuin koko päivän mun huoneessa ja itkin varmaan neljä tuntia putkeen mussuttaen Fazerinsinistä.. (Too much informationxD?) Huippua kuulla, että myös sie olet lähdössä vaihtoon. Oot älyttömän rohkea. Lupaan, että kaikesta huolimatta se tulee olemaan varmasti elämäsi ikimuistoisimpia kokemuksia!
Kiitos paljon! :)

Annika kirjoitti...

4. Anonyymi: Niin kiva kommentti, rakastan aina saada toisilta vaihtareilta/entisiltä vaihtareilta kommentteja. Se on vain niin, että vaihtaria ei ymmärrä kuin toinen vaihtari.
Mullakin oli aluksi vaikea saada kavereita. Aluksi ajattelin, että se johtui musta, mutta kun sitäkin asiaa mietin, ni eihän se mikään ihme ole, että kun muilla on omat porukkansa ja kaikki ovat läheisiä, ettei sinne niin vain päästä. Nyt mulla on tosiaan jo kavereita useampia ja pari ystävää, joten menee paljon paremmin :) Aloitin myös käymään salilla ja tosiaan talvella laskettelukin tulee kuvioihin ja jotenkin tollanen harrastaminenkin antaa ihan uutta intoa!
En ottanut sun kommenttia minään pätemisenä, päin vastoin ihana kuulla joltain sellaiselta "neuvoja" tai kokemuksia, joka tietää mistä puhuu :) Mulla ei niinkään ole sitä ongelmaa, että ahdistuisin ikävästä tai en kestäisi sitä, vaan se on oikeastaan vaan sellainen asia, mikä on mielessä aina kun on aikaa ajatella. Mua on päinvastoin kuin monia muita vaihtareita auttanut se kun oon ikävän tullen skypetellyt, en oo kyllä ikinä skypetellyt siihen aikaan, kun ois muutakin tekemistä, ettei se mikään ongelma ole. Aluksi ajattelin Suomea aivan liikaa ja kuinka siellä on kaikki niin kivaa ja kuinka mun kaikki rakkaat on siellä ihan vain sen takia, kun eipä ollut oikeen muuta ajateltavaa. Niinkuin sanoit ni kodin ulkopuolelle ei paljon aluksi liikuta kun ei ole kavereita ja mitään tekemistä. Nyt kun mulla on niitä kavereita ja perheen kanssa ollaan entistä läheisempiä, ei mun ajatuksetkaan mee sellasiksi, etten niitä kestäisi :) Huomaan kyllä että jokapäiväisten kuulumisten kertomisen lopettaminen suomikavereille on "pakottanut" mut puhumaan mun uusille ystäville ja perheelle enemmän ja se on pelkästään hyvä asia! Mutta kaikki vaatii aikansa ja nyt musta tuntuu, että oon vasta vihdoin sopeutumassa tänne kunnolla.
Kiitos sulle mahtavasta kommentista!

Mira: Koska sen kuvan oli tarkotus olla tyhmä XD tolt mie näytän ku ajattelen että kettuprklh*lvettimitäp*skaa mut just sillo pitää olla jossain ihmisten ilmoilla ja kaikki kysyy kuulumisia ja pitää sit tollanen söpö feikkihymy naamal sanoo, et I'm great!!!!! Joo oon salakuvaaja :DDD
Sun pöperöt maistuu mulle oikein hyvin! Joskus en vaa tiiä mitä ne on ja jos pistät epämääräsii ainesosii sinne tai poltat ni anteeks ettei mun makuaisti oo kehittyny arvostamaan sellast xd
Oot ihana <3 Mut hei onneks sul on Kata ja Jere ja muut neropatit neuvomas siel ;p Mieki oottelen sun synttäriskypettelyy mut muruseni voisitko luvata, että teet jotaan muutakin silloin?! Ne on sun synttärit ja en haluis olla ilkee mut jos sun synttäreitten kohokohta on skypettely mun kans ni voivoi... Ota nyt ainaki sidukka skypettelyseuraks sit!!
Mie pärjään kyllä ja lupaan nauttia!:) Ja kyllä siekin pärjäät, oot vahva <33 otat tän kato hermolomana musta ;);)

5. Anonyymi/Heini: Eikä, ihana! Haleja myös sinne kaikille! <3

Kerttu: Kiitos niin paljon sulle tästä ihanasta kommentista, oon otettu jos joku muukin vaihtari osaa samaistua :)

6. Anonyymi/Liinu: Awww, minulkin on kova ikävä sua <3 Ja öö mikähän sie oot tietyst tilas ku avuton ja holhottava lapsi, saanen kysyä neitisein?:D Ihana kuulla, että Sohvitäti huolehtii siellä meijän hölmöstä <3 Tosin onneks sun kipeilyt pitää sut poissa pahanteosta, jotaa hyvää siinäkin! Alkaa tää jenkkien yltiöpositiivisuus tarttumaan....

Anonyymi kirjoitti...

Musta tuntuu et taijan olla ainut vaihtari joka ei voi samaistua tähän(?).

Outi kirjoitti...

Annika, et arvaakaan miten paljon tää teksti piristi mun päivää, ja miten ihanalta tuntu huomata, että joku muuki on samassa tilanteessa! Mullaki on kauhee ikävä suomirakkaita ja tosi paska omatunto siitä että jätin ne ja nyt oon itsekkäästi lähteny maailmalle, enkä ees nauti täällä olosta kokoajan.. Ja mulla menee tosi pahasti hermot enkun puhumisee, vaikka ihmiset tuleeki juttelee, en vaan osaa olla se oma itteni enkuks ja sit oon tosi tuppisuu koska en vaan osaa heittää läppää niin nopeesti :/ mut eiköhän tää meillä kaikilla ala sujuu ja paljonpaljon tsemppii!

Annika kirjoitti...

Meitä on moneksi :) tekstin kirjoitinkin aika henkilökohtaisella tasolla.

Annika kirjoitti...

Ja outi hei jaksuja sinnekin! Sun tunteet on ihan ymmärrettäviä ja suurin osa sellasten kanssa joutuu painimaan. Nyt kun vertaan kouluun alkuun tätä tilannetta, huomaan että on menty eteen päin ja paljon :) Kyllä se siitä! Ihana kuulla, että teksti piristi <3

AN kirjoitti...

Mulla ihan samoja fiiliksiä! Ooon oottanu tältä vuodelta niin paljon ja oottanu tätä vuotta niin paljon, ja tää on kyllä niin paljon vaikeempaa ku ikinä kuvittelinkaa. Ennen ku tulin tänne luin pari vuotta kaikkien vaihtari blogeja, ja mäki sillon aatttelin että miks noi valittaa niin paljon jnejne mutta ei sitä sillo tajunnu tätä. Just tää englanti juttu, oon aina ollu hyvä enkussa ja voinu kattoa kaikkia ohjelmia englanniksi ilman mitää vaikeuksia, mutta ku sitä ei vaa oo tullu puhuttuu niin paljon nii huhhuh täällä ku rupeen selittää jotain vaikeempaa. Osotan vaa jotai "THIS THIS do you understand??" Ja tunnen olevani joku 3 vuotias :D ja tuntuu että ihmiset täällä pitää mua vähä vajaana. Ja ku joku lähettää viestin "sup", mietin siinä 10 minuuttia mitäs vastaisin. En voi olla jotenki oma itteni täällä kielen takia. Oon yleensä semmonen jolla on mielipide kaikkeen ja rupeen aina kertoilee mun näkökulmaa, mutta täällä en todellakaa.. oon vaa samaa mieltä ku kaikki muut. Välillä tulee olo että onks tää nyt kaiken tän arvosta.. Mutta positiivisella mielellä eteenpäi :)

Annika kirjoitti...

Ymmarran yskasi An! Samoja fiiliksia taallakin meinaan.. En sano missaan nimessa, etta olisin pettynyt vaihtovuoteen, mutta petyin ensin itseeni kun en osannutkaan nauttia kaikesta ja kohdata vaikeuksia muutein kuin pillittaen ja miettien kuinka Suomessa kaikki oli helppoa.. No nyt kun suurimmista ongelmista on selvitty ja niita kavereita saatu (meinasin kirjottaa tehty, finglish...) niin on jo paljon helpompaa. Ne kaverit helpottaa niiiiiiiiin paljon! Ja nimenomaan ne oikeat kaverit eika hyvanpaivan tutut. Mulla on toi sama tunne et oon ku joku pikkulapsi joka ei ymmarra ja jota ei ymmarreta. Koulussa governmentin tunnilla ja hissassa haluisin sanoa vaikka ja mita (koska yksinkertaisesti opettajalla konservatiivisella republikaanilla on tyhmia mielipiteita mita se syottaa naille faktoina..) mutta en yksinkertaisesti osaa. Hitto kun palaan suomeen niin otan osaa joka keskusteluun XD

Mutta positiivisuudella eteenpain, nimenomaan :) Se etta puhuu huonommistakin jutuista ei tarkoita, etteiko niita hyvia olisi. Niihinhan myo yritetaan keskittya! Ja hei An, taa on varmasti sen kaiken arvoista vaikkei aina silta tuntuisikaan, tsemppia! <3

Anonyymi kirjoitti...

Ei enempää, ei vähempää, tämä on elämää <3

sofi kirjoitti...

Kirjotat ihanan aidosti näitä postauksia! Vaikka kirjotat vaikeista aiheista ja noista huonoista puolista, niin mulla tulee samantien ikävä kaikkea tota. Se kuuluu kaikki tohon vuoteen ja loppuvuodesta et enää meinaa muistaa minkälaista se alku olikaan. Mullakin oli aluksi vaikea pysyä jenkkien perässä ja kaikki kieliongelmat hävetti ihan älyttömästi alussa. Halusin aina itkeä kun joku joutui korjailemaan mun puheita :D Aluksi myös ärsytti että en päässyt näyttämään kaikille mitä hienoja puolia musta löytyykään, itseni mielestähän oon älyttömän hauska haha mut jenkkien huumori tuntu poikkeavan mun omasta jotenkin enkä osannut sanoa mitään hauskaa englanniksi! Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin käyttäväni sarkasmia, jota hostisäni rakasti, ja aloin ymmärtää jenkkihuumoria ja elämästä siellä tuli paljon hauskempaa. Säkin kohta totut siihen kaikkeen ja pääset nauttimaan jenkkilästä oikein kunnolla! Noita ärsyttäviä pikku eroavaisuuksia tuut oikein kunnolla ikävöimään täällä kotosuomessa. Terveisin jenkkivaihtari joka kehui kaverinsa vaatteita täällä ja tilanteesta tuli tosi awkwardi.. Tsemppiä nyt paljon sinne!!

sofi kirjoitti...

Kirjotat ihanan aidosti näitä postauksia! Vaikka kirjotat vaikeista aiheista ja noista huonoista puolista, niin mulla tulee samantien ikävä kaikkea tota. Se kuuluu kaikki tohon vuoteen ja loppuvuodesta et enää meinaa muistaa minkälaista se alku olikaan. Mullakin oli aluksi vaikea pysyä jenkkien perässä ja kaikki kieliongelmat hävetti ihan älyttömästi alussa. Halusin aina itkeä kun joku joutui korjailemaan mun puheita :D Aluksi myös ärsytti että en päässyt näyttämään kaikille mitä hienoja puolia musta löytyykään, itseni mielestähän oon älyttömän hauska haha mut jenkkien huumori tuntu poikkeavan mun omasta jotenkin enkä osannut sanoa mitään hauskaa englanniksi! Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin käyttäväni sarkasmia, jota hostisäni rakasti, ja aloin ymmärtää jenkkihuumoria ja elämästä siellä tuli paljon hauskempaa. Säkin kohta totut siihen kaikkeen ja pääset nauttimaan jenkkilästä oikein kunnolla! Noita ärsyttäviä pikku eroavaisuuksia tuut oikein kunnolla ikävöimään täällä kotosuomessa. Terveisin jenkkivaihtari joka kehui kaverinsa vaatteita täällä ja tilanteesta tuli tosi awkwardi.. Tsemppiä nyt paljon sinne!!

tanja kirjoitti...

Tosi hyvä postaus!! Itsellä pyörii ihan samat ajatukset, ja muiden on turha kommentoida ikäviä kommentteja kuten. Mitä valitat yms. jos ei itse ole vaihtovuotta kokenut.

Musta tuntuu että tän kahen kuukauden aikana oon tuntenut kaikki mahdolliset tunteet, niin hyvät kuin huonot, mutta silti tää on ihan mielettömän upeeta!

Annika kirjoitti...

1. Anonyymi: Hyvin sanottu <3

sofi: Mie just puhuin susta eilen mun host äidin kanssa ja kerroin kuinka ihana vuosi sulla oli!! Mun pitäs kiittää sua oikeesti siitä, että mulla on näin upea perhe täällä enkä jättänyt Utahiin menoa väliin typerien ennakkoluulojen takia. Sie ja sun sanat oli oikeasti isoin tekijä, miks sanoin joo tälle perheelle, vaikka kaikki muut oli tosi epäileväisii ja varotteli. En olis voinu saada parempaa perhettä.
Mun on pitänyt laittaa sulle sähköpostia jo pidemmän aikaa, mutta se on jotenkin unohtunut. Voi olla että tässä joku päivä kirjottelen!:D Tuntuu jotenkin hyvältä kuulla ettei sullakaan alku ollut ruusuilla tanssimista, mutta silti vietit mahtavan vaihtovuoden Utahissa. Noita samoja ongelmia mullakin on ollut mut just ne pistää arvostamaan asioita ihan eritavalla kuin ennen. Oon aina ihan kikseissä, jos joku nauraa jollekin mun jutulle tai sanon jotain nokkelaa johonkin väliin. Kyllä se munkin luonne pääsee pikkuhiljaa esiin!:)
Ja eikä toi vaatteiden kehumisjuttu XD en haluu tietää paljon mie kehun ku nyt jo jakelen komplimentteja koko ajan......
Kiitos hirveesti sulle Sofi!! Ainiin oliks sun aluevalvoja Heather ku se asuu South-Jordanissa tai jossain siellä ja se puhui suomalaisesta tytöstä joka olis halunnut jäädä toiseksi vuodeksi ja kun se ei onnistunut niin palaa tänne lukion jälkeen? Se on siis mulla aluevalvojana!

tanja: Helpottavaa kuulla, etten ole ainut, joka tuntee näitä fiiliksiä. Loppujen lopuksi ne vähemmän kivat jutut laittaa arvostamaan hyviä asioita niin paljon enemmän kuin ennen. Vaikka joskus olisi todella kamalaa, hetkeäkään en vaihtaisi ja kyllä tää oikeesti osaa olla tosi kivaakin! Ja itekin vaan ignooraan sellasten valittajien kommentit, jotka ei tiedä mistä puhuu..
Tsemppiä sulle sinne tanja!:)

Anonyymi kirjoitti...

Aivan ihanan rehellinen kirjoitus ja hienoa että pystyt analysoimaan tunteitasi se auttaa sinua siellä elämäsi seikkailussa, ihan tuli välillä tippa silmään. Palaat sieltä entistä vahvempana ja kokemuksia matkalaukku pullollaan. Näistä sun kirjoituksista on paljon hyötyä niille jotka ovat lähdössä- tai harkitsevat lähtöä vaihtariksi. Tsemppiä Annika!
t. Susanna W.

Annika kirjoitti...

Tuntuu hyvältä kuulla, että kirjotus kosketti jotakin :) Olisi kyl tosi kiva, jos blogista olisi hyötyä tuleville vaihtareille, mulle itselleni tää on hyvä purkautumispaikka ja jäähän tästä hyvä muisto. Kiitos hirveästi sulle Susanna!!