Annika in The USA

Annika in The USA

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

ASK! Part 2

Hyvitykseksi postaamattomuudesta tein nyt kysymyspostauksen, osa kaksi. Eli kysymyksia tulemaan, jos saadaan taas hyva maara kysymyksia, vastauspostaus ilmestyy viikon parin sisalla! Annetaan aikaa kysymyksille nyt ainakin viikko :)

Nakyillaan blogin parissa ensi viikolla! Kaikki tsempit otan matkaan!


perjantai 24. tammikuuta 2014

I just need to come back to the start that I can go on to the final

Heippa vaan, pitkästä aikaan. Taukoa blogista on tullut pidettyä, vaikka vannoin aina, ettei mulle sellasia tule. Joskus elämää vaan ei voi aavistaa, joskus se vie tilanteisiin, jossa yksinkertaisesti asiat on priorisoitava uusiksi. Joskus tulee hetki, kun ei vain jaksa. Kun pitää sanoa se ääneen ja jopa itkeä, toisten silmien edessä.
Viimeiset viikot ovat olleet kenties elämäni rankimpia. Oon joutunut kohtaamaan menetyksen, jonka suuruutta en osaa sanoiksi pukea. Tapahtuman käsittely on ollut henkisesti ja fyysisesti todella raskasta. Asiaa ei tietenkään helpota se, että olen täällä hemmetin Jenkkilässä.

Oon joutunut miettimään vähintään miljoona ja yksi asiaa uusiksi. Käsittelemään ajatuksia, mitkä yksinkertaisesti haluaisi vaan työntää pois mielestä. Tekemään päätöksiä, joihin jokaisella on eriävä mielipide. Loppujen lopuksi olen joutunut tekemään päätökseni ekaa kertaan elämässä täysin itse. En kuunnellut vanhempia tai host vanhempia, en liiemmin kavereita kuin ketään muutakaan. En totellut niitä, jotka suosittelivat keskeyttämään vaihtovuoden, en niitäkään, ketkä sanoivat, että mun pitäisi jatkaa elämää täällä entiseen tapaan ja kohdata tapahtumat vasta kesällä. Päädyin ratkaisuun, joka loppujen lopuksi oli selvä alusta alkaen. Lähden pian rapakon toiselle puolelle hyvästelemään rakkaan ja palaan sen jälkeen tänne kulkemaan oman matkani loppuun Utahissa. Niin se pappakin olisi halunnut.

Tiedostan, että kotivisiitti tulee olemaan rankka, varsinkaan kun ei millään kivalla asialla sinne päin maailmaa lähdetä käymään. Voi olla, että tulee koti-ikävää, voi olla vaikea palata takaisin. Olen kuitenkin nyt pohtinut asiaa parin viime viikon aikana ja yrittänyt kääntää sen edes jollain tasolla positiiviseksi. Reissulla saan ehkä viimeinkin mielenrauhan, kun pääsen jollain lailla viimeistelemään suurimman surun omien läheisten kanssa ja sanottua hyvästit ja ehkä rakkaani antavat voimaa loppu vaihtovuoteen. Monet luulevat, että tulen jäämään Suomeen, että en pystyisikään palaamaan tänne. Itse en epäile tai pelkää yhtään. Mulla on sama periaate kuin papallani, asioita ei jätetä puolitiehen. Ei myöskään vaihtovuotta. Toisekseen, näiden kaikkien vastoinkäymisten rinnalla, olen kokenut paljon hyviä asioita. Mulla on ihania ihmisiä ympärille, jotka ovat pitäneet mua pinnalla hetkinä, jolloin olen meinannut hukkua. On tapahtunut myös kauniita asioita, jotka ovat tehneet elämästä vähän parempaa. Olen menettänyt, mutta myös saanut. Surunkin keskellä on elämääni mahtunut pieniä onnenpisaroita. Tai sitten surun keskellä pieni hymykin tuntuu käsittämättömältä. Niin tai näin, mie en ole todellakaan valmis jättämään vaihtovuotta kesken. Mulla on vielä paljon koettavaa täällä.

Päätökseni ovat siis harkittuja. Kyllä minä itseni tunnen. Kärsin mielummin parin päivän koti-ikävän kuin kadun loppuelämäni, etten mennyt hautajaisiin. Tiedän, että toiset tekevät toisenlaisia päätöksiä, enkä mie olekaan mikään sanomaan, mikä on kellekin oikea päätös.

Joku saattaa ehkä ihmetellä, miksi puhun asioista suhteellisen avoimesti. On ihan fine ihmetellä, erilaisia ihmisiähän myö kaikki ollaan ja nähdään asiat eri tavalla. Olen aina ollut avoin ihminen, eikä mulla ole tarvetta salailla asioita, jotka joku saattaa kokea kovinkin yksityisiksi. Koen myös ehkä jollain tavalla velvollisuutta kertoa, miksi blogissa ei ole esiintynyt postauksia lähiaikoina ja muutenkin haluan, että muut kuulevat asiani omasta suustani, eikä huhujen kautta. Musta on vaan parempi, että kerron itse what's going on, eikä niin, että asiat kulkeutuu muiden tietoon puskaradioissa ja muokkautuvat ties miksi.

Kiitos kaikista ihanista ja välittävistä kommenteista, mitä olen monessakin paikassa saanut. Arvostan sitä kaikkea tukea, jota olen saanut jopa täysin tuntemattomilta ihmisiltä.
Ennen Suomeen lähtöä yritän viimeistellä postauksen jo kuukausi sitten tehdystä Californian reissusta. Se on viimeistä vaille ollut jo kauan, mutten ole saanut sitä tämän kaiken keskellä tehtyä loppuun.

Entiseen postaustahtiin yritän palailla, kunhan on nyt tämä asia saatettua loppuun. Kiitos ymmärryksestänne.

I try to believe in a better tomorrow and accept the past, even though it's so damn hard. I just realized it's my only option.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

If life was worthless, what was death



Mulla oli paljon ideoita ja suunnitelmia, miljoona postausta viimestelyä varten valmiina varastossa ja muutenkin vihdoin tuntui alkavan iloisemmat ajat. Toiseen vaihtovuoteni puolikkaaseen lähdin ahdistuvin mielin, sängyn pohjalta kuitenkin kaivoin itseni kouluun ja huomasin, että kyllä se tästä. Innolla odotin pian alkavaa uutta jaksoa, jolloin mulla alkaisi kivoja uusia aineita. Olin toiveikas. Sitten elämä löi kunnolla päin pläsiä ja matto totaalisesti vetäistiin jalkojen alta, yllättäen ja ilman varoitusta. Kaivauduin takaisin sängyn pohjalle.

Sen jälkeen on jatkunut alamäki, tosin pieniä valonpilkahduksia on ollut näkyvissä, mutta heti niiden jälkeen on tullut vielä pari iskua, jotka ovat koetelleet henkisen lisäksi myös fyysisesti. Kyllä se tästä, ne sanoo. Lohduttaa ajatella, ettei se tämän huonommaksi voisi mennä.

Blogin hiljaiselo jatkukoon nyt siihen asti, että saadaan elämä raiteilleen. On niin paljon ajateltavaa, huolehdittavaa ja hoidettavaa. Ei se elämä enää palaudu ennalleen, se on muuttunut lopullisesti, ja niihin muutoksiin, ikäviinkin, tulee vain sopeutua. Vaikka antaisinkin mitä vain, että elämä olisi taas entisensä.