Tasan kaksi viikkoa, että kone nousee Salt Lake Citysta.
Kaksi viikkoa ja kolme päivää, että kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle.
Vaihtovuosi on ollut aikamoinen mullistus -monella tavalla, hyvällä ja huonolla.
Nyt elämäni täällä alkaa muistuttamaan minua. Hymyilen ja nauran vapautuneesti, saavun itsevarmasti uusiin tilanteisiin, enkä pyytele anteeksi olemassa oloani ja voin kaikin tavoin hyvin. Tunnen olevani tasapainossa.
Sanotaan, että vaihtovuotena oppii itsestään uusia asioita. Olen aina ollut melko itsetietoinen, mutta ehkä olen oppinut täällä olo aikanani hahmottamaan minuuteni entistä selkeämmin. Olen puhunut ennenkin siitä, että vaihtovuosi saa näkemään asiat selkeämmin. Sitä se toden totta tekee. Tunnen näkeväni itseni selkeämmin sekä muut ja ympäröivän maailman. Tuntuu kuin olisin elänyt aikasemman elämäni pienessä huppelissa, joskus ehkä suuremmassakin, ja nyt pääni olisi selkiintynyt.
Kuka minä olen, mitä minä elämältäni haluan, minnen menen?
Vaihtovuosi on muuttanut melko radikaalistikin omaa maailmankatsomustani ja sekä sitä kuvaa, jonka näen peliin katsoessa. Kuvainnollisesti siis. Tiedostan nyt vahvuuteni ja heikkouteni paremmin. Osaan elää niiden kanssa, itsenäisesti. Tiedostan kiinnostukseni ja pelkoni selvemmin ja arvoni ovat muuttuneet. Parempaan suuntaan, sanoisin.
Tätä soopaa jauhaessani moni pohtii varmaan, että mitä itsestäni oikein kuvittelen. Enpä mitään, siinä vastaus. Se, miksi tätä nyt selostan, johtuu säälittävästä yrityksestä saada ihmiset ymmärtämään edes pientä osaa siitä, mitä tarkoitan, kun sanon että vaihtovuosi on antanut minulle enemmän kuin mikään aiemmin. Yritän selittää ihmisille, miksi olen kiitollinen jopa vastoinkäymisistä.
Minä olen onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan aiemmin.
Kotiinlähdön lähestyessä fiilikset ovatkin hyvin sekavat. Olen innoissani menossa kotiin. Odotan niin paljon rakkaideni tapaamista. Haaveilen siitä hetkestä, kun saan laskea matkalaukkuni olkkarimme lattialle. Kuvittelen mamman kirkkaat kasvot, kun juoksen halaamaan häntä ja kyyneleet tirahtavat molempien silmiin. Kuvittelen usein sen tunteen, kun pääsen ajamaan skootterilla Kotkan keskustan mukulakivillä, tai kun py
örällä Hovinsaaren siltaa ylittäessä voin haistaa meren. Ja siitä hetkestä, kun voin nukahtaa omaan sänkyyni. Mietin usein sitä, millaista on taas nähdä niitä tuttuja ihmisiä ihan livenä eikä vain skypen kautta. Odotan sitä, kun voin juoda taas iltapäiväkahvit iskän kanssa. Katsoa Salkkareita mun perheen ja kavereiden kanssa. On ihana mennä kotiin, se tunne ei ole koskaan kadonnut.
Mutta.. Samaan aikaan kotiinpaluu on kamalaa. Aivan järkyttävää. On hirveää jättää taas ihmiset, joita rakastan ja jotka rakastavat minua. Ei ole kiva taas vaan lähteä. Tai ajatella sitä, että kesäkuun kahdeksannen jälkeen en tiedä, milloin pääsen takaisin tänne. Tekee kipeää ajatella, kuinka en tuon päivän jälkeen vähään aikaan pääse ottamaan junaa Downtowniin tai pääse kahvittelemaan Lucan kanssa Sugar Houseen. En kuule iltaisin "Good night Anni" pitkään aikaan. Taas pitää sanoa hyvästit perheelle. Ja kavereille. Itkettää ajatella päivää, kun Luca ei asukaan kymmenen minuutin päässä, vaan bussin sijaan pitää hypätä lentokoneeseen. Tuntuu niin uskomattoman pahalta ajatella, että pian kaikki taas muuttuu. Kun ajattelen sitä päivää, kun rakas host perheeni joutuu viemään minut SLC:n kentälle, kyyneleet nousevat väkisin silmiini ja rintaan sattuu. Ty
önnan ajatusta kotiinpaluusta kauemmas ja kauemmas samalla kun se
the date vain lähestyy. Ahdistaa ajatella, että pian tämä on ohi. Enkä saa tätä aikaa ikinä takaisin.
Hyvästien sanominen rakkaille tulee toki olemaan suunnattoman rankkaa, mutta mua pelottaa tässä muukin. Tuntuu, että oon palaamassa taas alkuun ja koko rulianssi pitää käydä läpi uusiksi. Kulttuurishokki. Koti-ikävä. Sopeutumisvaikeudet. Eihän omassa kotimaassa tuollaisia voi kokea, eihän?
Mua pelottaa mennä Suomeen. Pelottaa tietää olevansa taas se joka ei ymmärrä ja jota ei ymmärretä. En yritä esittää mitenkään speciaalia, koska olen ollut vaihdossa, mutta tosiasia on, että mulla ei oikein ole lähipiirissä ihmisiä, jotka ovat vaihdossa olleet. Ei ole ketään, jonka kanssa puida fiiliksiä niin hyvässä kuin pahassa. Tiedostan, ettei muita kiinnosta liian kauaa kuunnella hehkutustani tai valitustani vaihtovuoteen liittyen.
Totta kai munkin täytyy ymmärtää, että itse valitsin lähteä. Mun pitää olla se, joka sopeutuu ja hyväksyy "uudet" asiat. Pakkohan se on. En usko, että hirveesti heruu keltään ymmärrystä, kun tuun kiukuttelemaan shoppailessa, että missä VS, Forever 21, Hollister jne.. Tai kun ruokakaupassa ihmettelen kassatädin tympiintynyttä olemusta. Eiku niin, eihän Suomessa kysytäkään kuulumisia. Mua meinaan jo täällä ärsyttää suunnattomasti, jos joku myyjä ei kysy multa mun päivästä liikkeeseen mennessä. Tänne tullessa ihmettelin aina kovaan ääneen kaikkia eroavaisuuksia ja puheestani paistoi varmasti tyytymättomyys tätä paikkaa kohtaan, vaikken sitä tarkoittanutkaan. Kaikki oli vain niin erilaista. Ja nyt olen taas menossa paikkaan, jossa kaikki on aivan erilaista kuin täällä. Outoa edes ajatella, kuinka outoa on elää ihmisten keskellä, jotka eivät puhu tuntemattomille, sano anteeksi ohittaessaan tai sano ikinä "I love you". Näen jo mielessäni tilanteen, kun rennosti huikkailen puolitutuille koulussa whatsuppia. Entä kun ahdistun bussipysäkin hiljaisuutta. Kuulostaa ehkä ääli
öltä, mutta mulle nää pelot on todellisia. Niin kuin sanoinkin, tänne tullessa juurikin nuo ylläolevat asiat olivat sellaisia, jotka saivat mut ahdistuneeksi ja hämmentymään. Entä jos sama käy Suomeen tullessa toisin päin? Tuntuu pahalta, kun monet mun tututkin vähättelee sitä. Tiedän, ettei ne pahalla, mutta silti. Ei ne vaan ymmärrä. Ja juuri tuo molemminpuolinen ymmärtämätt
ömyys pelottaa. Se oli niin kova paikka silloin syksylläkin.
Naurettavaa tai ei, mutta mua pelottaa ihmisten reaktiot. Oonko nyt se outsider? Otetaanko mua enää mukaan mihinkään? Osaanko olla niinkuin ennen?
Oon jutellut monien entisten vaihtareiden kanssa ja aika erikoisia reaktioita on ihmisiltä tullut. Kateutta ja ymmärtämätt
ömyyttä. Puhuin yks päivä yhden mun parhaan kaverin kanssa siitä, että mun vaihtarijuttuihin varmaan kyllästytään aika nopeasti. Kerroin kaverilleni kauhuskenaarion, kuinka jonkun kysyessä mun paidan alkuperää ja kun vastaan rempseästi "taitaa olla Jenkeistä jostain, ehkä Hollisterilta tai American Eaglelta" ja saankin takaisin tympiintyneen ilmeen "no niin just puhu nyt taas siitä, kuinka olit siellä AMERIKASSA". Pitäisiko mun nyt vaan unohtaa koko Jenkeissä oleminen ja varoa siitä puhumista?
Mua jännittää suunnattomasti sosiaaliset tilanteet Suomessa. Tuunko olemaan se
awkward kid? Pidetäänk
ö mua ylimielisenä? Mitäs, jos mun käyt
ökseen on tarttunut jotain suomalaisia outoja ja jopa rasittavia tapoja? Voin kuvitella, kun meikäläinen tallaa kadulla leveä hymy huulilla kysellen kuulumisia, käyden tyhjiä keskusteluja, kehuen ihmisten ulkonäkoä ja vaatetusta saaden vastaukseksi outoja katseita ja ärsyyntymistä kanssakulkijoissa.
Vaikka olenkin päässyt täällä ollessa suomea puhumaan Millan kanssa ja toki blogin kirjoittaminenkin on pitänyt oman äidinkielen aika hyvin hallussa, silti mun aivot kulkee englanniksi suurimmaksi osaksi. Jo pelkästään Millan kanssa puhuessa käytetään paljon englanninkielisiä sanoja, kun ei muisteta joitain sanoja aina tai ne vaan on jäänyt puheeseen englanniksi jostain syystä. Jotkut lauseet taas kääntyy suomeksi englannin muodossa. Esimerkiksi mun kaverit aina nauraa mulle skypetellessä, kun puhun "kavereiden tekemisestä" tai "suihkun tai junan ottamisesta", tai kun "jokin tekee järkeä" tai säästä puhuessa "se on aurinkoista tänään". Toivottavasti en tuu olemaan kovin ärsyttävä typerine sanavalintoineni tai "finglishini" kanssa..
Viime vuoden elokuussa tänne tullessa roolini muuttui suuresti. Isosiskosta tuli pikkusisko. Suupaltista hiljainen ja ujo. Aidinkieli muuttui englantiin. Normilukiolaisesta tuli vaihtari.
Olen vasta hiljattain ehkä todella sisäistänyt uudet roolini. Ymmärtänyt ja hyväksynyt muutokset elämässäni ja ne ovat iskostuneet käyt
ökseeni. Varsinkin rooli vaihtarina on alkanut tuntumaan omalta. En ota enää pahalla foreigner-leimaani, vaan pikemminkin mulla on oma paikkani jenkkien seassa. Vaihto-oppilaana.
Ja sitten nyt ollaan taas tilanteessa, missä olin elokuussa. Muuttamassa. Asuinpaikkani lisäksi kaikkea elämässäni. Rutiinejani. Ihmisiäni ympärilläni. Kieltäni. Ja rooliani.
Nyt pitäisikin päästä taas kiinni elämään koti-Suomessa. Olla taas se sama tytt
ö kuin ennenkin. Kysynkin itseltäni, olenko se sama tytt
ö enää. En varmastikaan. On paljon asioita, jotka näen tänäpäivänä eri tavoin. Kasvamiseksikin sitä kai kutsutaan. On my
ös asioita, jotka ovat selkiintyneet vasta vaihdon aikana. On asioita, joissa olen muuttanut mieltäni. On jopa asioita, joista en ole kertonut edes lähipiirilleni. Hyväksytäänk
ö minua tai sitä, etten ehkä ole enää se sama kuin ennen?
Suomeen palatessa en olisikaan enää vaihtari. Vaan vaihdosta palannut, entinen vaihtari.. Mitä näitä nyt on. Olisin taas se normilukiolainen. Ei kiinnostavaa aksenttia. Ei kysymyksiä alkuperästani. Ei hassuja kysymyksiä kotimaastani. Vain olettamuksia. Olettamuksia, että kaikki on niinkuin ennen.
Olen kertonut, kuinka täällä elämä on ollut toisinaan rankkaa, kun koko ajan pitää todistella kaikkea. Varsinkin silloin alussa. Olen vasta hiljattain alkanut tajuamaan, että tuleehan se olemaan sitä samaa Suomessakin. Mun pitää taas todistella kaikille kaikkea. "Kaikki on hyvin". En kai minä nyt voi sanoa rakkaalle perheelleni tai ystävilleni, että kotona ei olisikaan ihana olla. Tai varsinkaan puolitutuille. Minkälaisena "ylpeänä maailmanmatkaajana" mua pidettäisikään, kun "pikku-Suomi" ei muka Jenkkilän jälkeen kelpaisikaan? Kyllä se taas kelpaa, mutta ottaa aikansa.
Moni on sanonut mulle, että ihan samanlaisena se Annika sieltä palaa. Asiat tapaavat kuitenkin muuttumaan vuodessa. Varsinkin, kun sen vuoden viettää kaukana kaikesta tutusta. Asiat on muuttuneet Suomessa, mun ihmiset on muuttuneet, ja minäkin oon muuttunut. Mua pelottaa ajatella elämän rankkuutta, kun taas pitää todistella kaikkea. Todistella, että oon ihan hyvä tyyppi edelleen.
Jännittää Suomessa odottava arki. Ekat päivät varmaan menee intoillessa ja juhliessa kotiinpaluuta. Kaikki on taas hetken verran uutta ja siistiä. Mutta sitten kun se arki iskee naamaan, se vaan pelottaa niin paljon. Taas alkaa se sama ajatusmaailman muuttaminen. Rankka prosessi sopeutua taas uuteen elämään. Palata vanhoihin kuvioihin, jotka eivät kuitenkaan ole enää samat. Ottaa vanhat roolit vastaan. Tottua taas erilaisiin tapoihin. Uskokaa tai älkää, mutta kymmenen kuukauden breikki saa unohtamaan entisen aika lahjakkaasti.
Toivottavasti mun läheiset ja muiden vaihtareiden perheet ja ystävät lukisivat tämän tekstin. Parhaani mukaan yritän avata ajatuksiani kotiinlähd
östa ja muotoilla näitä fiiliksiä tekstiksi. Toivottavasti tää teksti auttaisi ehkä jonkun toisenkin vaihtarin lähipiiriä ymmärtämään. Niille tunteidenhyppelyille ja ärsytykselle on niinkin hyvä syy kuin etta melkein vuoden asuminen täysin toisessa paikassa ja kulttuurissa muuttaa ihmistä. Se pakottaa muuttumaan. Kymmenessä kuukaudessa ehtii kiintymään. Ihmisiin, paikkoihin ja tapoihin. Siinä ajassa ehtii asettumaan. Ja sitten iso paha lentokone tulee repimään pois. Se sattuu. Se saa mielen sekaisin. Toki olen tiedostanut vaihtoon lähtiessä, että tää paikasta toiseen hyppiminen voi olla haastavaa, mutta vasta nyt tosipaikan kynnyksella alan ymmärtämään, miten tuskaista se tulee olemaan.
Olisi mahtavaa kuulla muiden kotiinpalaavien vaihtareiden ajatuksia tai entisten vaihto-oppilaitten kokemuksia! Sana on vapaa!