Annika in The USA

Annika in The USA

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Dreams come so slow but they go so fast

En haluaisi aloittaa tätä postausta niillä kliseisillä fraaseilla, kuten "en voi uskoa, että se on ohi nyt" tai "aika on mennyt niin nopeasti". Pikemminkin haluaisin vain kertoa, kuinka uskomattoman onnellinen olen nyt siitä, että yhdestä unelmastani tuli totta. Olen myös kiitollinen. Olen niin onnellinen ja kiitollinen kaikesta elämässäni. Surun sijaan yritän hymyillä. Vaikkakin, valehtelisin, jos väittäisin, etteikö unelman täyttyminen ja sen myötä myös loppuminen sattuisi.

Kymmenen kuukautta sitten Amerikkaan saapui naiivi tyttö, sönköttäen englantia ja ihmetellen kaikkea sitä hälinää ympärillään. Ei tainnut tuo tyttö tietää paljon tulevasta. Oon niin ylpeä siitä tytöstä, joka tänä päivänä hymyilee ja juttelee iloisesti ihmisille, oppi kuin oppikin melkoisen sujuvan englannin ja osaa talon tavat. Sen sijaan, että murehtisin vaihtovuoden loppumista, yritän ajatella, että se jää minuun loppuelämäksi. Vaihtovuodella tulee aina olemaan osa minua ja elämääni.


Elämässäni on nyt vaihtovuoden ansiosta ihmisiä, joista kaikista on tämän kymmenen kuukauden aikana tullut sanoinkuvailemattoman tärkeitä. On perhe, joka rakastaa ja huolehtii. On mom, joka itkee beibinsä muuttamisesta Atlantin toiselle puolelle ja ettei koti tunnu enää kodilta. Ikävöi kuulemma kahvintuoksuakin ja kaipaa suomenkieltä. On dad, joka kertoi, kuinka ikävöi ja huoneeni tyhjyys saa surulliseksi. On isoveikka, joka toi taskumatin Ririn valmistujaisiin ja romahti lentokentällä täysin. On isosisko, joka soitteli viimeisinä päivinä Alaskasta asti ja toisteli kiinaksi "rakastan sinua" ainakin viistoista kertaa. On toinen sisko, joka on poikkeuksellisesti antoi viimeisinä aikoina lainata suoristusrautaansa ja meikkejään, ja pyysi kirjeessään anteeksi, ettei aina ole ollut paras mahdollinen sisko. On ranskalainen Maylis, jonka kanssa itkettiin viime viikon torstai aamuna neljän aikaan vettä vahvemman kera mun yrittäessä lausua järkkyä ranskaa ja Maylisin hokiessa "moi moi".On Milla, joka nyt kymmenen minuutin sijaan asuukin kuuden tunnin päässä. On Rose jolle kyynelten kera sanoin heipat ja lupasin, että kun se muuttaa Australiaan, menen kylään. On rakkaat sukulaiset. Foreign auntit, jotka viimeisen kerran pitkään aikaan halasivat ja kertoivat "love you" Ririn graduation juhlissa. On serkut, jotka kaikki ovat omalla tavallaan tärkeitä. On 15-vuotias serkku, joka sai mut itkemään sanomalla suomeksi "heippa" ja käskemällä koko perheensä sanomaan sen minulle. On kiinalainen grandma, joka on opetti minulle kiinaa viimeisinä viikkoina erityisen paljon ja halusi halata ja pitää kädestä tavallista useammin. On naapurit, jotka kaikki odottavat minun palaavan ensi kesänä. On opettajat, jotka halasivat minua graduationissa kertoen, kuinka on ollut honour opettaa suomalaista oppilasta ja että olen uniikki persoona ja tulen pääsemään pitkälle. On Josh, jonka hyvästely kaiken draamankin jälkeen oli vaikeaa, ja jota tulen ikävöimään hirveästi. Onneksi suunnitelmamme travel buddeiksi ryhtymisestä ovat vielä voimassa. On Erikka, jonka hymyä tulen kaipaamaan niin kovasti. On Luca, jonka kanssa stressin takia tapeltiin viimeisenä yönä typeristä asioista, kuten onko dubbaaminen hyvä juttu vai ei. Jota ilman en olisi saanut mun matkalaukkua pakattua. Jonka viimeisestä halista en olisi halunnut lähteä.
Lähtö oli vaikeaa, aivan perseestä. Masentaa ja itkettää ajatella kesäkuun kahdeksatta, jolloin jouduin sanomaan hyvästit yhdelle elämänjaksolleni. Unelmalleni. Rakkaille. Utahille. Vaihtovuodelle. Mulla on joku nyt silmitön ikävä kaikkea sitä, mikä tuohon unohtumattomaan vuoteen kuului, mutta yritän hokea itselleni, että murehtimisen sijaan mun pitäisi olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että mulla oli mahdollisuus lähteä. Kiitollinen siitä, kuinka onnekas olin. Kiitollinen niistä ihmisistä, joiden takia lähteminen oli niin suunnattoman vaikeaa.



Tässä nyt totutellaan olemaan taas kotona. Englanninkielisiä sanoja tai ilmauksia tulee jonkin verran, saunassa on jo käyty, ja baarissa täysi-ikäistymisen kunniaksi, ruisleipää on syöty maha kipeäksi, suunnilleen kaikki tärkeimmät on jo halattu (kiitos kaikille siitä, että ootte tullut tänne meille, musta ei oo kysymään ketään hengaamaan..), Suomen sateiseen kesään kyllästytty, rakas pikkukummityttökin tavattu, kortinlukijan kanssa sekoiltu, kaiken pienuutta ja euroja ihmetelty, tuliaisia anneltu ihmisille ja ennen kaikkea, ikävöity.

Katsotaan nyt miltä elämä tästä alkaa Suomessa maistumaan. Tällä hetkellä vaan sellaiselta bittersweetiltä. On tavallaan kiva olla kotona pitkästä aikaan ja tietenkin ihana nähdä kaikkia, mutta samaan aikaan olo on tyhjä. Tekstaan koko ajan Jenkkeihin ja mulla on outo olo. En tiedä miten päin olisin ja tuntuu, että vedän koko ajan jotain roolia päällä. Kun on muita ympärillä, oon suhteellisen okei, mutta yksinäisinä hetkinä ahdistaa ja itkettää.

Blogiin lähitulevaisuudessa tulossa postauksia ainakin nyt kotiutumisesta, parista Jenkeissä tehdystä reissusta Las Vegasiin ja Grand Canyonille ja Exploriuksen Year End Campista, joka sai mut taas toteamaan, kuinka hemmetin hyvän järjestön valitsin. Muuten blogin jatkosta mulla ei ole vielä hajua.

Nyt kuitenkin, see u later.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

I'm coming home, tell the world I'm coming home

Tasan kaksi viikkoa, että kone nousee Salt Lake Citysta.
Kaksi viikkoa ja kolme päivää, että kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle.


Vaihtovuosi on ollut aikamoinen mullistus -monella tavalla, hyvällä ja huonolla.

Nyt elämäni täällä alkaa muistuttamaan minua. Hymyilen ja nauran vapautuneesti, saavun itsevarmasti uusiin tilanteisiin, enkä pyytele anteeksi olemassa oloani ja voin kaikin tavoin hyvin. Tunnen olevani tasapainossa.
Sanotaan, että vaihtovuotena oppii itsestään uusia asioita. Olen aina ollut melko itsetietoinen, mutta ehkä olen oppinut täällä olo aikanani hahmottamaan minuuteni entistä selkeämmin. Olen puhunut ennenkin siitä, että vaihtovuosi saa näkemään asiat selkeämmin. Sitä se toden totta tekee. Tunnen näkeväni itseni selkeämmin sekä muut ja ympäröivän maailman. Tuntuu kuin olisin elänyt aikasemman elämäni pienessä huppelissa, joskus ehkä suuremmassakin, ja nyt pääni olisi selkiintynyt.
Kuka minä olen, mitä minä elämältäni haluan, minnen menen?
Vaihtovuosi on muuttanut melko radikaalistikin omaa maailmankatsomustani ja sekä sitä kuvaa, jonka näen peliin katsoessa. Kuvainnollisesti siis. Tiedostan nyt vahvuuteni ja heikkouteni paremmin. Osaan elää niiden kanssa, itsenäisesti. Tiedostan kiinnostukseni ja pelkoni selvemmin ja arvoni ovat muuttuneet. Parempaan suuntaan, sanoisin.
Tätä soopaa jauhaessani moni pohtii varmaan, että mitä itsestäni oikein kuvittelen. Enpä mitään, siinä vastaus. Se, miksi tätä nyt selostan, johtuu säälittävästä yrityksestä saada ihmiset ymmärtämään edes pientä osaa siitä, mitä tarkoitan, kun sanon että vaihtovuosi on antanut minulle enemmän kuin mikään aiemmin. Yritän selittää ihmisille, miksi olen kiitollinen jopa vastoinkäymisistä.

Minä olen onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

Kotiinlähdön lähestyessä fiilikset ovatkin hyvin sekavat. Olen innoissani menossa kotiin. Odotan niin paljon rakkaideni tapaamista. Haaveilen siitä hetkestä, kun saan laskea matkalaukkuni olkkarimme lattialle. Kuvittelen mamman kirkkaat kasvot, kun juoksen halaamaan häntä ja kyyneleet tirahtavat molempien silmiin. Kuvittelen usein sen tunteen, kun pääsen ajamaan skootterilla Kotkan keskustan mukulakivillä, tai kun pyörällä Hovinsaaren siltaa ylittäessä voin haistaa meren. Ja siitä hetkestä, kun voin nukahtaa omaan sänkyyni. Mietin usein sitä, millaista on taas nähdä niitä tuttuja ihmisiä ihan livenä eikä vain skypen kautta. Odotan sitä, kun voin juoda taas iltapäiväkahvit iskän kanssa. Katsoa Salkkareita mun perheen ja kavereiden kanssa. On ihana mennä kotiin, se tunne ei ole koskaan kadonnut.

Mutta.. Samaan aikaan kotiinpaluu on kamalaa. Aivan järkyttävää. On hirveää jättää taas ihmiset, joita rakastan ja jotka rakastavat minua. Ei ole kiva taas vaan lähteä. Tai ajatella sitä, että kesäkuun kahdeksannen jälkeen en tiedä, milloin pääsen takaisin tänne. Tekee kipeää ajatella, kuinka en tuon päivän jälkeen vähään aikaan pääse ottamaan junaa Downtowniin tai pääse kahvittelemaan Lucan kanssa Sugar Houseen. En kuule iltaisin "Good night Anni" pitkään aikaan. Taas pitää sanoa hyvästit perheelle. Ja kavereille. Itkettää ajatella päivää, kun Luca ei asukaan kymmenen minuutin päässä, vaan bussin sijaan pitää hypätä lentokoneeseen. Tuntuu niin uskomattoman pahalta ajatella, että pian kaikki taas muuttuu. Kun ajattelen sitä päivää, kun rakas host perheeni joutuu viemään minut SLC:n kentälle, kyyneleet nousevat väkisin silmiini ja rintaan sattuu. Työnnan ajatusta kotiinpaluusta kauemmas ja kauemmas samalla kun se the date vain lähestyy. Ahdistaa ajatella, että pian tämä on ohi. Enkä saa tätä aikaa ikinä takaisin.


Hyvästien sanominen rakkaille tulee toki olemaan suunnattoman rankkaa, mutta mua pelottaa tässä muukin. Tuntuu, että oon palaamassa taas alkuun ja koko rulianssi pitää käydä läpi uusiksi. Kulttuurishokki. Koti-ikävä. Sopeutumisvaikeudet. Eihän omassa kotimaassa tuollaisia voi kokea, eihän?

Mua pelottaa mennä Suomeen. Pelottaa tietää olevansa taas se joka ei ymmärrä ja jota ei ymmärretä. En yritä esittää mitenkään speciaalia, koska olen ollut vaihdossa, mutta tosiasia on, että mulla ei oikein ole lähipiirissä ihmisiä, jotka ovat vaihdossa olleet. Ei ole ketään, jonka kanssa puida fiiliksiä niin hyvässä kuin pahassa. Tiedostan, ettei muita kiinnosta liian kauaa kuunnella hehkutustani tai valitustani vaihtovuoteen liittyen. Totta kai munkin täytyy ymmärtää, että itse valitsin lähteä. Mun pitää olla se, joka sopeutuu ja hyväksyy "uudet" asiat. Pakkohan se on. En usko, että hirveesti heruu keltään ymmärrystä, kun tuun kiukuttelemaan shoppailessa, että missä VS, Forever 21, Hollister jne.. Tai kun ruokakaupassa ihmettelen kassatädin tympiintynyttä olemusta. Eiku niin, eihän Suomessa kysytäkään kuulumisia. Mua meinaan jo täällä ärsyttää suunnattomasti, jos joku myyjä ei kysy multa mun päivästä liikkeeseen mennessä. Tänne tullessa ihmettelin aina kovaan ääneen kaikkia eroavaisuuksia ja puheestani paistoi varmasti tyytymättomyys tätä paikkaa kohtaan, vaikken sitä tarkoittanutkaan. Kaikki oli vain niin erilaista. Ja nyt olen taas menossa paikkaan, jossa kaikki on aivan erilaista kuin täällä. Outoa edes ajatella, kuinka outoa on elää ihmisten keskellä, jotka eivät puhu tuntemattomille, sano anteeksi ohittaessaan tai sano ikinä "I love you". Näen jo mielessäni tilanteen, kun rennosti huikkailen puolitutuille koulussa whatsuppia. Entä kun ahdistun bussipysäkin hiljaisuutta.  Kuulostaa ehkä ääliöltä, mutta mulle nää pelot on todellisia. Niin kuin sanoinkin, tänne tullessa juurikin nuo ylläolevat asiat olivat sellaisia, jotka saivat mut ahdistuneeksi ja hämmentymään. Entä jos sama käy Suomeen tullessa toisin päin? Tuntuu pahalta, kun monet mun tututkin vähättelee sitä. Tiedän, ettei ne pahalla, mutta silti. Ei ne vaan ymmärrä. Ja juuri tuo molemminpuolinen ymmärtämättömyys pelottaa. Se oli niin kova paikka silloin syksylläkin.


Naurettavaa tai ei, mutta mua pelottaa ihmisten reaktiot. Oonko nyt se outsider? Otetaanko mua enää mukaan mihinkään? Osaanko olla niinkuin ennen?
Oon jutellut monien entisten vaihtareiden kanssa ja aika erikoisia reaktioita on ihmisiltä tullut. Kateutta ja ymmärtämättömyyttä. Puhuin yks päivä yhden mun parhaan kaverin kanssa siitä, että mun vaihtarijuttuihin varmaan kyllästytään aika nopeasti. Kerroin kaverilleni kauhuskenaarion, kuinka jonkun kysyessä mun paidan alkuperää ja kun vastaan rempseästi "taitaa olla Jenkeistä jostain, ehkä Hollisterilta tai American Eaglelta" ja saankin takaisin tympiintyneen ilmeen "no niin just puhu nyt taas siitä, kuinka olit siellä AMERIKASSA". Pitäisiko mun nyt vaan unohtaa koko Jenkeissä oleminen ja varoa siitä puhumista?
Mua jännittää suunnattomasti sosiaaliset tilanteet Suomessa. Tuunko olemaan se awkward kid? Pidetäänkö mua ylimielisenä? Mitäs, jos mun käytökseen on tarttunut jotain suomalaisia outoja ja jopa rasittavia tapoja? Voin kuvitella, kun meikäläinen tallaa kadulla leveä hymy huulilla kysellen kuulumisia, käyden tyhjiä keskusteluja, kehuen ihmisten ulkonäkoä ja vaatetusta saaden vastaukseksi outoja katseita ja ärsyyntymistä kanssakulkijoissa.

Vaikka olenkin päässyt täällä ollessa suomea puhumaan Millan kanssa ja toki blogin kirjoittaminenkin on pitänyt oman äidinkielen aika hyvin hallussa, silti mun aivot kulkee englanniksi suurimmaksi osaksi. Jo pelkästään Millan kanssa puhuessa käytetään paljon englanninkielisiä sanoja, kun ei muisteta joitain sanoja aina tai ne vaan on jäänyt puheeseen englanniksi jostain syystä. Jotkut lauseet taas kääntyy suomeksi englannin muodossa. Esimerkiksi mun kaverit aina nauraa mulle skypetellessä, kun puhun "kavereiden tekemisestä" tai "suihkun tai junan ottamisesta", tai kun "jokin tekee järkeä" tai säästä puhuessa "se on aurinkoista tänään". Toivottavasti en tuu olemaan kovin ärsyttävä typerine sanavalintoineni tai "finglishini" kanssa..

Viime vuoden elokuussa tänne tullessa roolini muuttui suuresti. Isosiskosta tuli pikkusisko. Suupaltista hiljainen ja ujo. Aidinkieli muuttui englantiin. Normilukiolaisesta tuli vaihtari.
Olen vasta hiljattain ehkä todella sisäistänyt uudet roolini. Ymmärtänyt ja hyväksynyt muutokset elämässäni ja ne ovat iskostuneet käytökseeni. Varsinkin rooli vaihtarina on alkanut tuntumaan omalta. En ota enää pahalla foreigner-leimaani, vaan pikemminkin mulla on oma paikkani jenkkien seassa. Vaihto-oppilaana.
Ja sitten nyt ollaan taas tilanteessa, missä olin elokuussa. Muuttamassa. Asuinpaikkani lisäksi kaikkea elämässäni. Rutiinejani. Ihmisiäni ympärilläni. Kieltäni. Ja rooliani.
Nyt pitäisikin päästä taas kiinni elämään koti-Suomessa. Olla taas se sama tyttö kuin ennenkin. Kysynkin itseltäni, olenko se sama tyttö enää. En varmastikaan. On paljon asioita, jotka näen tänäpäivänä eri tavoin. Kasvamiseksikin sitä kai kutsutaan. On myös asioita, jotka ovat selkiintyneet vasta vaihdon aikana. On asioita, joissa olen muuttanut mieltäni. On jopa asioita, joista en ole kertonut edes lähipiirilleni. Hyväksytäänkö minua tai sitä, etten ehkä ole enää se sama kuin ennen?
Suomeen palatessa en olisikaan enää vaihtari. Vaan vaihdosta palannut, entinen vaihtari.. Mitä näitä nyt on. Olisin taas se normilukiolainen. Ei kiinnostavaa aksenttia. Ei kysymyksiä alkuperästani. Ei hassuja kysymyksiä kotimaastani. Vain olettamuksia. Olettamuksia, että kaikki on niinkuin ennen.

Olen kertonut, kuinka täällä elämä on ollut toisinaan rankkaa, kun koko ajan pitää todistella kaikkea. Varsinkin silloin alussa. Olen vasta hiljattain alkanut tajuamaan, että tuleehan se olemaan sitä samaa Suomessakin. Mun pitää taas todistella kaikille kaikkea. "Kaikki on hyvin". En kai minä nyt voi sanoa rakkaalle perheelleni tai ystävilleni, että kotona ei olisikaan ihana olla. Tai varsinkaan puolitutuille. Minkälaisena "ylpeänä maailmanmatkaajana" mua pidettäisikään, kun "pikku-Suomi" ei muka Jenkkilän jälkeen kelpaisikaan? Kyllä se taas kelpaa, mutta ottaa aikansa.
Moni on sanonut mulle, että ihan samanlaisena se Annika sieltä palaa. Asiat tapaavat kuitenkin muuttumaan vuodessa. Varsinkin, kun sen vuoden viettää kaukana kaikesta tutusta. Asiat on muuttuneet Suomessa, mun ihmiset on muuttuneet, ja minäkin oon muuttunut. Mua pelottaa ajatella elämän rankkuutta, kun taas pitää todistella kaikkea. Todistella, että oon ihan hyvä tyyppi edelleen.


Jännittää Suomessa odottava arki. Ekat päivät varmaan menee intoillessa ja juhliessa kotiinpaluuta. Kaikki on taas hetken verran uutta ja siistiä. Mutta sitten kun se arki iskee naamaan, se vaan pelottaa niin paljon. Taas alkaa se sama ajatusmaailman muuttaminen. Rankka prosessi sopeutua taas uuteen elämään. Palata vanhoihin kuvioihin, jotka eivät kuitenkaan ole enää samat. Ottaa vanhat roolit vastaan. Tottua taas erilaisiin tapoihin. Uskokaa tai älkää, mutta kymmenen kuukauden breikki saa unohtamaan entisen aika lahjakkaasti.

Toivottavasti mun läheiset ja muiden vaihtareiden perheet ja ystävät lukisivat tämän tekstin. Parhaani mukaan yritän avata ajatuksiani kotiinlähdösta ja muotoilla näitä fiiliksiä tekstiksi. Toivottavasti tää teksti auttaisi ehkä jonkun toisenkin vaihtarin lähipiiriä ymmärtämään. Niille tunteidenhyppelyille ja ärsytykselle on niinkin hyvä syy kuin etta melkein vuoden asuminen täysin toisessa paikassa ja kulttuurissa muuttaa ihmistä. Se pakottaa muuttumaan. Kymmenessä kuukaudessa ehtii kiintymään. Ihmisiin, paikkoihin ja tapoihin. Siinä ajassa ehtii asettumaan. Ja sitten iso paha lentokone tulee repimään pois. Se sattuu. Se saa mielen sekaisin. Toki olen tiedostanut vaihtoon lähtiessä, että tää paikasta toiseen hyppiminen voi olla haastavaa, mutta vasta nyt tosipaikan kynnyksella alan ymmärtämään, miten tuskaista se tulee olemaan.

Olisi mahtavaa kuulla muiden kotiinpalaavien vaihtareiden ajatuksia tai entisten vaihto-oppilaitten kokemuksia! Sana on vapaa!

lauantai 17. toukokuuta 2014

Don't worry, Be happy

Pitkästä aikaan vähän ihan arkista postausta. Vaikkakin arki täällä puolen maailmaa on ollut aikamoista juhlaa viimeaikoina.

Pari viikkoa sitten mentiin Ellie Gouldingin keikalle Millan ja Maylisin kanssa. Liput oli vaan $35!! Oli ihan mahtavaa!


Edellisenä viikonloppuna mentiin Millan kanssa Salt Lake Cityn toiselle puolelle Bountifuliin pieniin hot tub-partyihin muutaman muun vaihtarin kanssa. Täytyy tähän väliin sanoa, että oon niin ylpeä meistä, kun ollaan opittu käyttämään julkista liikennettä niin taitavasti täällä! Osataan ottaa traxi minne päin vaan, tiedetään sinisen, punaisen ja vihreän linjan ero. Tiedetään mikä on front-runner ja bussejakin osataan suht hyvin käyttää. Pieni asia ehkä muille, mutta Jenkeissä oleville vaihtareille nää vähäisetkin julkiset kulkuneuvot merkitsee vapautta ja itsenäisyyttä. Ei tarvitse aina olla kysymässä kyytiä joka paikkaan, vaikka mun hostit kuskaakin mua enemmäin kuin tarpeeksi. Oon tosi kiitollinen heille siitä, mutta tuntuu hyvältä, kun joskus voi sanoa, ettei niiden tarvitsekaan heittää mua vaan voin ottaa bussin tai junan.
Oltiin Bountifulissa johokin yhteentoista iltaan ja sitten palattiin Downtowniin (eli keskustaan) ja pohdittiin mitä seuraavaksi tehtäisiin. Meinattiin lähteä kotiinpäin, mutta kun kerran oli perjantai, ei haluttu mennä kotiin niin aikaisin. Saatiin joku ihme päähänpisto ja mentiin kokeilemaan pyörätaksia. Noita bike cabeja ajelee SLC:n yössä aina viikonloppuisin ja ne on jo pitkään huvittaneet meitä. Pyörätaksissa on kuski pyöräilee edessä ja takana matkustajat istuvat sellaisessa kärryssä. Meidän komea kuski sitten heitti meidät Mäkkärille hakemaan vähän yöpalaa ja mentiin oikein Drive Inin kautta tolla pyörätaksilla! Oli muuten ihan mahtava kokemus ja naurettiin niin paljon! Pyörätaksi muuten toimii ainakin täällä ihan tippimenetelmällä, eli maksat niin paljon kuin haluat :)


Pyörätakseilun jälkeen syötiin meidän mäkkärisafkat kuin kodittomat konsanaan kadulla. Sen jälkeen lähdettiin vähän kävelemään ympäriinsä ja tavattiin pari kaveria, joiden kanssa loppuyö menikin hengatessa ja pelaillessa. Oli muuten ihan huippuyö!

Lauantaina chillailin vain päivän kotona ja illalla Luca pyysi mut leffaan. Meidän piti mennä katsomaan 300 Rise Empire, mutta koska se oli R leffa (kielletty alle 17-vuotiailta) ja unohdin mun henkkarit kotiin, katsottiin joku komedia. Dollar Theatret on muuten ihan mahtava keksintö! Leffat maksaa viikonpäivästä riippuen $1.25-2.50. Tuonne menee aina leffat, jotka eivät enää tavallisissa leffateattereissa pyöri. Käydään tuolla aika usein Lucan kanssa.

Sunnuntaina olikin Mother's Day, joka vietettiin host perheeni kanssa yhdessä kotona. Skypettelin myös oman perheeni kanssa Suomeen jokusen tunnin ja toivotin äiskälle hyvät äitienpäivät. Hehän tulevatkin pian tänne Jenkkilään muutamaksi viikoksi mun ja host perheeni iloksi! Ei maltettaisi oottaa!
Illalla syötiin dadin valmistama dinner ja sen jälkeen annettiin momille lahjat. Mie annoin hänelle hajuveden ja söpön kortin!


Tää viikko on mennyt hengaillessa Lucan ja Maylisin kanssa. Monesti multa kysytään, että miksen hengaa enemmän paikallisten kanssa. Selitys on se, että suoraan sanottuna en ole löytänyt yhtäkään sellaista high schoolista, jonka kanssa kemiat kohtaisi. High school ikäiset teinit täällä ovat yleisesti ottaen lapsellisia ja epäkypsiä. Meidän koulun yksikään eurooppalainen vaihtari ei tykkää koulusta täällä. Täällä 16-18-vuotiaat ovat lapsia. Heitä kohdellaan niin ja he käyttäytyvät sen mukaisesti. College-ikäisten kanssa mie ja moni muu mun vaihtarikaveri tulee paljon paremmin toimeen. Esimerkiksi mie rakastan kyllä mun kaikkia sisaruksia, mutta vanhemman siskon kanssa olen tullut alusta asti paljon paremmin juttuun kuin nuoremman, joka siis on jopa vähän vanhempi kuin minä. Nykyään tullaan kyllä toimeen, mutta se vei aikansa. Edelleenkään ei olla mitään sydänystäviä. Mutta siis joo, voisihan täällä hengata vanhempien kanssa, mutta ongelma on vain se, että kun sanotaan meidän ikä tai se että ollaan high school vaihtareita, vanhemmat tyypit harvemmin haluavat hengailla. Joo, toimiihan se aina, että vähän huijaa ikäänsä tai keksii tarinoita, mutta ei sekään tunnu kivalta. Tää vaan varoituksen sanana tuleville suomalaisille vaihtareille, jotka Jenkkeihin tulevat. Mie luulin pitkään etten tule toimeen amerikkalaisten kanssa. Sitten aloin liikkumaan vanhempien kanssa ja huomasin, että high school on vain ihan väärä paikka mulle. En halua siis arvostella, mutta Suomen lukio ja Amerikan high school ovat kaksi täysin eri asiaa erilaisilla ihmisillä. Tästä jutusta lisää, kun saan kirjoitettua postauksen, missä kerron enemmänkin omasta kokemuksestani Amerikasta vaihtomaana!


Mulla oli 14.5 18v syndet ja ihana päivä se loppujen lopuksi sitten olikin. Varoitan tulevia vaihtareita, koulussa on ihan kamalaa, kun kukaan ei tiedä sun synttäreistä eikä tajua onnitella! Siis mua suoraan sanottuna melkein masensi toi. Onneksi Maylis keksi melkoisen mainion keinon piristää mua, se jääköön salaisuudeksi ;) Mentiin myös lunchille mun suosikkikahvilaan Sugar House Coffeeseen Lucan, Maylisin ja Rosen kanssa. Iltapäivällä fiilis vähän nousi kun hengattiin Sugar Housen Starbucksissa mun vaihtarikavereiden kanssa. Illalla olikin sitten ihan mahtavaa hostien ja Lucan kanssa. Mentiin mun valitsemaan ravintolaan, minnes muuallekaan kuin Etela-Amerikkalaiseen buffetiin Tucanosiin! Syotiin hirveät ähkyg ja sain siellä jonkunnakoisen melko äänekkään synttäritoivotuksen etelä-amerikkalaiseen tyyliin tamburiinien sun muiden kera :D

Hieno kylpytakki hermanni XD

Dinnerin jälkeen tultiin kotiin ja sain lahjat. Luca antoi mulle lahjansa jo ennen illallista ja sain häneltä nätin kaulakorun ja sellaisen lastenkirjan :D Joo outoa, mutta siinäkin oli tosi söpö idea!
Host vanhemmilta sain kiinalaisia syömäpuikkoja (muistatteko, kun sain ne lasten puikot? No, nykyään osaan syödä oikeillakon ja siksi sain omat oikeat puikot!!), Frozen-leffan, koska yksinkertaisesti rakastan sitä ja niitä biisejä tulee kuunneltua hostien harmiksi joka päivä haha ja sitten vielä lahjakortin ripsienpidennykseen, kun sellaista olin toivonut. Brady ja Riley antoi mulle yhteisenä lahjana kaulakorut, toisessa oli A-kirjain ja toisessa mäyräkoira. A-korusta Brady vitsaili, että se tulee siitä, kun oon straight A-student. Haha, no en todellakaan!XD Mäyräkoirakoru taas siitä, kun meillä on noi kolme suloista mäyräkoiraa ja ne on niin iso osa mun vaihtovuotta, ettette varmaan edes pysty tajuamaan sitä. Ne on oikeasti tän perheen symboli! Sain heiltä myös kaksi valokuvakehystä, johon toiseen tulee perhekuvamme. Siinä on myös teksti: "As far as everybody knows, we are a nice normal family". Aivan ihana! Toisessa kehyksessä oli yksi perheen insideläppänä oleva kuva Arniesta, a choir boy XD Annikalta sain Athletan legginssit ja on muuten ihan super mukavat! Lisäksi sain ranskalaiselta vaihtarikaveriltani Damienilta söpön synttärikirjeen, jonka se oli lähettänyt Loganista asti. Maylisilta saan kuulemma lahjan tänään, kun mennään juhlistamaan molempien synttäreitä Lucan, Brytonin ja Rosen kanssa piknikin ja koulun stompin merkeissä. Mennään myös vissiin tsekkaamaan sellainen 18-vuotiaille oleva "baari". Siellä ei tietenkään tarjoilla alkoholia alle 21-vuotiaille.


Eilen oltiin kavereiden kanssa viettämässä iltaa downtownissa ja oli kyllä hauskaa! Tuntuu oudolta ajatella elämää joskus syksyllä kun pyorittelin peukaloita ja mietin, että mitähän sitä tekisi, kun nyt tuntuu, että on koko ajan menossa!

Mulla on ollut tosi kivaa täällä ja päivä päivältä kotiinlähtö tuntuu vaikemmalta. Fiilikset toisaalta heitteleekin kovasti. Noista kotiinlähtöön liittyvistä tuntemuksista enemmän lähiaikoina!