Annika in The USA

Annika in The USA
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kun kaikki ei olekaan niin hauskaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kun kaikki ei olekaan niin hauskaa. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

"Be strong", easy to say, hard to do

Joskus täytyy vain hymyillä, vaikka ei hymyilyttäisi

Ensin se oli vain unelma. Kateellisena sitä seurasi muiden vaihtovuosia. Sitä halusi niin suunnattomasti, halu muuttui pakkomielteeksi. Ei sanottu enää "mie haluaisin", vaan se oli "mun on pakko päästä".
Mitä sitä sitten odotti? Mikä teki sen pakkomielisyyden tunteen, ettei tätä juttua voisi missään tapauksessa missata? Halu nähdä maailmaa? Halua kokea jotain uutta? Halu parantaa kielitaitoa? Halu löytää itseni? Mikä siinä Suomessa sitten oli vikana, miksei vanha tyydyttänytt? Tai mitä lähdin itsestäni etsimään? Kysymykset pyörivät mielessäni taukoamatta, niihin vastauksia olen kai täällä hakemassa. Halusin tätä niin paljon ja haluan edelleen.
Vaihtovuodesta puhutaan aina elämäsi parhaana vuotena, uskomattomana seikkailuna ja upeana retkenä. Parhaimpaankin vuoteen mahtuu kuitenkin itkuisia päiviä, uskomattomaan seikkailuun tylsiä aikoja ja upeaan retkeen hetkiä, jolloin sitä vain haluaisi palata kotiin. Vaihtovuosi maksaa mansikoita, sitä pidetään harvojen mahdollisuutena ja niitä harvoja pidetään onnekkaina. Sama kuin saisi lottovoiton, mitäs valittimista siinä muka olisi.

Joku saattaa ajatella, että länsimaathan on kaikki samanlaisia. Eurooppa ja Amerikka eivät ole merkitsevän erilaisia. Samaa kulttuuriahan ne on. Just joo. Sinä joku siellä, joka näin luulet, tuu itse kokeilemaan.
Toiseen maahan mennessä joudut opettelemaan täysin uudet tavat. Small talk, sosiaaliset kirjoittamattomat säännöt ja yksinkertaisesti kaikki ympärillä on täysin uutta. Suomessa oli kohteliasta ottaa kengät pois sisällä, täällä se on vain outoa ja se tehdään korkeintaan vain kotona. Suomessa, jos puhut tuntemattomille, sua pidetään vähintään friikkinä. No, täällä jos seisot tuppisuuna, sua katsotaan kummaksuen. Suomessa kaikki kulkevat omissa maailmoissaan ja on suorastaan röyhkeää tunkeutua toisen alueelle ja olla liian kiinnostunut toisten asioista. Täällä tämäkin asia on täysin päinvastaisesti. Ruuan jälkeen ei kiitetä vaan syödessä tulisi höpöttää ruuan mausta ja kehua sitä. Kaverin kohdatessa tulisi kehua hänen kauniita silmiään tai cooleja kenkiään. Suomessa saisin kohteliaisuuksilla vain outoja katseita. Varsinkin jos poika kehuu tytön silmiä tai vaatteita, siinä kohtaahan ajatellaa, että se yrittää iskeä tyttöä. No, täällä se ei mene niin. Tässä on nyt vain kourallinen tavoista, mitkä eroavat Suomeen verrattuna. Olin ja olen oikeastaan välillä vieläkin vähän varpaillani ja mietin koko ajan miten käyttäytyä ja mikä on soveliasta.


Kun eksyt Helsingin keskustassa etsiessäsi oikeaa sporapysäkkiä, voit mutkattomasti kysyä apua ensimmäiseltä vastaantulijalta. Kun koulussa opettaja kysyy luokalta jotain, tietäessäsi vastauksen voit yksinkertaisesti vain nostaa käden pystyyn ja sanoa vastauksen. Kun riitelet kaverin tai perheen kanssa, on erimielisyydet helppo sopia, kun osaa selittää oman kantansa. Kun kaupassa etsit jotain, todennäköisesti tiedät nimen sille, mitä yrität etsiä ja voit tarvittaessa kysyä apua myyjältä tai toiselta asiakkaalta. Kun istut iltaa ystävien kanssa, kuinka helppoa onkaan heittää hyvää läppää, kun kaikki puhuvat samaa kieltä.
Äidinkieli on iso osa ihmisyyttä. Sillä puhut, ajattelet, kirjoitat ja kommunikoit. Äidinkieli on luonnollista ja tärkeää. Tuletko koskaan ajatelleeksi, miten iso osa elämääsi se on? Jos et, kokeile lähteä kymmeneksi kuukaudeksi asumaan maahan, missä äidinkieltäsi ei puhuta tai suurin osa ei ole kuullutkaan koko kielestä. Voit toki pelata varman päälle ja opiskella kyseisen kohdemaan kieltä ensin kahdeksan vuotta ja kuvitella jonkun toisen hölmön tavoin, että kyllähän sitä nyt esim. englanti on ihan peruskauraa ja kyllä sillä pärjää ongelmitta. Ja kun lähdet sinne maahan, kokeile lähteä seikkailemaan uuteen ympäristöön ja eksyessäsi yritä selittää, että asut jossain Eastissa ja lähellä on LDS-kirkko. Sitten kun vastaantulija naurahtaa vastaukseksi, että niitä on täällä joka puolella, yritä miettiä uusia selityksiä. Helppoa kuin heinänteko. Olisi myös melkoisen mahtavaa, jos pääsisit kokeilemaan toisella kielellä opiskelua. Kuvittele tilanne, kun opettaja kysyy luokalta kysymyksiä, joista ymmärrät ehkä sana "what" ja sitten se valitsee just sut vastaamaan. Nostelet olkapäitä, kasvosi punertuvat ja vastaat ujosti "sorry, I don't understand a question". Kun opettaja tarkentaa ja tajuat jutun pointin, ja kun olet katsonut pari sanaa eka sanakirjasta, ja keksit ehkä jopa vastauksen, on seuraavan vaiheen aika: sun pitää muotoilla vastauksesi fiksunkuuloiseksi, sisältämään mahdollisimman vähän kielioppimokia ja sitten vielä sanoa se ääneen kolmenkymmenen englantia äidinkielenään puhuvan kuullen. Mahdollisesti vielä tämän jälkeen vastata jatkokysymykseen.. On myös hirveän kiva tehdä ryhmätöitä, kun ryhmässäsi olevat turhautuvat, kun susta ei yksinkertaisesti ole auttamaan projektissa ihan vain sen takia, kun et tiedä mitä tarkoittaa "constitution" tai "federal government"..
Monesti sanotaan, että sitä oppii arvostamaan vasta, kun sen menettää. Mulle ja monelle muulle vaihtarille on varmasti käynyt näin. Suomen kieli, voi kuinka kaipaankaan tuota kaunista kieltä. Miten helppoa olikaan kirjoittaa tekstareita, ilman että lukee ne viisi kertaa läpi, ettei kuulosta ääliöltä. Nimimerkillä kirjoitin kiireessä yks päivä Jensille viestin, että "I hanged Milla".. Tosiaan tarkoitin "I hanged out with Milla". Ennen pystyin vain puhumaan taukoamatta ilman sen kummempia pohtimisia. Täällä mun aivot käy koko ajan ylikierroksilla, kun koko ajan pitää ajatella, mitä sitä suustaan päästää. Vaikka oon alkanut pikkuhiljaa ajattelemaan englanniksi, suurimmaksi osaksi mun mieli toimii suomeksi. Voin kertoa, että se on rankkaa ja jopa fyysisesti oon joskus sen takia tosi väsynyt. Kaikista hauskinta on muuten puhua englantia väsyneenä. Silloin olen tosin ajattelemattomuuttani vaihtanut suomelle ja saanut mua herättämään tulleelta host isältä outoja katseita tai kesken päiväunia soittaneelta kaverilta hämmentyneitä lausahduksia.
Jos ei ole mahdollisuutta lähteä toiseen maahan, kokeilkaa puhua vaikka pari päivää koko ajan englantia ihan siellä Suomessa. On muuten rasittavaa, kun ei keksi oikeita sanoja pitkänkään miettimisen jälkeen. Perusjuttujen lisäksi koita siinä nyt sitten käydä vääntämään vitsejä, selvittää erimielisyydet, kun eikö olekin helppoa perustella mielipiteesi toisella kielellä ja toki myös vanulappujen löytäminen kaupasta on ihan iisiä.
Äidinkieli myös määrittää ihmisen luonnetta uskomattoman paljon. Sitä ei vaan tule ajatelleeksi, kun se on aiemmin ollut niin itsestäänselvä juttu. On vaikea olla oma itsensä, kun ei saa ilmaista itseään ilman esteitä. Omalla äidinkielellään voi olla oma itsensä, leikitellä sanavalinnoilla, sanoa terävästi mielipiteitä, kuvailla tunteensa tarkasti ja näyttää ihmisille itsensä niin kuin haluaa. Kun puhun Millan kanssa, musta tuntuu niin vapautuneelta. Voin olla täysin oma itseni ja saan ilmaistua kaiken haluamallani tavalla. Mun ei tarvitse jännittää tai tuskastua, kun en ymmärrä tai mua ei ymmärretä. Se, mitä oon täällä oppinut arvostamaan oikein kantapään kautta on oman äidinkielen tärkeys.


Ystävät on asia, joita ilman moni sanoo elämän olevan mahdotonta. Tätä väitettä en allekirjoita, koska jos kirjaimellisesti tuo lause otettaisiin, olisin jo kuollut. Mun parhaat ystäväni asuvat nyt noin kahdeksan tuhannen kilometrin päässä. Näen heitä korkeintaan pari kertaa viikossa sumeasta web-kamerasta joko superväsyneenä aamuyöstä tai "pirteänä" viikonloppuaamuisin. Kuulen mun kavereiden elämästä whatsapp-viestien, Facebookin tai blogin kautta. Toivotan mun ystäville hyvää syntymäpäivää Facebookissa ja skypetykselle epäsopivaan aikaan katon niiden kuvia mun seinällä.
Ennen Amerikkaan muuttoa en ollut ollut erossa mun perheestä puoltatoista viikkoa pidempään. Olin asunut mun perheen, äidin, isän ja pikkusiskon kanssa koko elämäni ja nähnyt heitä lähes joka päivä. Sisko tai iskä herätti mut aamuisin huutokonserttienkin kera, jos en puolen tunnin herättelyiden jälkeen noussut, äiti valitti aina kotiin tullessa sotkua, katsottiin yhdessä Salkkareita, tein illalla laiskan pikkusiskon läksyjä ja mamma ja pappa tuli aina visiitille silloin tällöin. Nyt pystyn kommunikoimaan mun perheen kanssa tekstareilla, emaileilla ja joskus harvoin skypellä. Mulla on ikävä niitä huutokonsertteja ja jopa äidin valitusta. Siskon snapchatit onneksi piristää aina mun mieltä. Näenhän mie mun perheen kuitenkin joka aamu herätessä, kuvassa mun yöpöydällä.
Suurin ja kipein ikävä on jo hellittänyt. Osakseen on auttanut se, että oon saanut jo muutamia ystäviä täältä ja tietenkin mun rakastava ja ihana host perhe on ollut aina mun tukena. Silti jatkuva krooninen ikävä niitä omia rakkaitaan kohtaan on jatkuva vaiva ulkomailla asuvalle. Koko ajan ajattelee, "miten ne mun rakkaat siellä kaukana Suomessa voi?", "ajatteleekohan ne mua koskaan?", "kai Jenna saa läksynsä tehtyä, vaikkei ole isosiskoa auttamassa?", "ikävöikö isi mua koskaan?" "ei kai äiti stressaa liikaa töistään?", "kuka juttelee nyt papan kanssa syvällisiä maailmanmenosta?", "ei kai mamma ole joutunut enää taas sairaalaan?", "mitä Miralle kuuluu?", "kuka pitää mun Liinusta huolen?" "onko mun muilla muruilla kaikki hyvin?"...
Monestihan me ihmiset käyttäydymme erilailla eri ihmisten kanssa. Opettajalle puhutaan eri tavalla kuin kaverille, siskolle erilailla kuin isovanhemmille. Myös eri kavereiden kanssa olemme erilaisia. "Pelkille" koulukavereille ei ehkä kerrota suurimpia salaisuuksia, kun taas parhaiden ystävien kanssa käyttäydytään estoitta. Joitakin kavereita varten siivoan mun huoneen ja toiset tulee vaan sotkemaan sitä lisää. Kaikille ihmisille näytetään vähän eri juttuja. Kokeileppa kuvitella itsesi tilanteeseen, kun ei ole aina edes niitä tuttuja koulukavereita vieressä. Mun kaverin Cecin sanoin: "tärkeimmät ihmiset nostavat meissä parhaimmat puolet esiin ja saavat meidät olemaan omia itsejämme aidoimmillaan". Naulan kantaan. Ei ole helppoa olla se sama hassunhauska tyyppi kuin ennen ilman rakkaimpia ja heidän tukeaan. Miettikää kohdallenne tilanne, kun olette yksin. En tarkoita siis fyysisesti, toki ympärillänne on ihmisiä. Kukaan ei vain ole tuttu. Kaikki muut tuntevat toisensa, mutta sinä et ketään. Käsi ylös, kuka pystyy olemaan täysin oma itsevarma itsensä nyt! Oho, miksei kukaan nostanut kättään. Tai jos nosti, se ei tiedä mistä puhun.
Läheisiin turvaudutaan ja heidän seurassaan pystymme olemaan varmempia. On aikamoinen pudotus tulla tänne yksin sieltä, missä mulla oli paljon kavereita ja maailman parhaimmat ystävät, aina joku johon tukeutua. Täällä sitä ollaan yksin, ei sellaista tukiverkkoa kuin mitä mulla oli Suomessa luoda hetkessä.
Kun on yksin eikä ole sitä tukipylvästä vieressä, on vaikea pysyä pystyssä. Uudessa ympäristössä kulkeminen ei ole helppoa ja horjahduksia sattuu, silloin se sattuu enemmän, kun ei ole ketään nostamassa pystyyn. Pitää vaan luottaa omaan askeleeseen ja avata silmät uusille asioille. Se ei missään nimessä ole helppoa. Vaikka kaikki sanoisivat ympärilläsi, että olet vain oma itsesi, niin pärjäät, tiedät, ettei se mene vain niin. Elämän luominen uuteen paikkaan yksin on raskasta ja se taival on kivikkoinen. Matka kohti päämäärää voi olla pitkä ja vaikea, mutta tiedän, että minä olen tarpeeksi vahva.


Vaikka olen itkenyt täällä enemmän kuin vuosiin ja joinain hetkinä tekisi mieli vaan olla kotonakotona Suomessa ja hölmöillä kavereiden kanssa, en ole kertaakaan katunut lähtöä. Tämä vuosi tulee varmasti olemaan mahtava ja ens vuonna tähän aikaan kaipaan takaisin Utahiin. Tiedostan, että tämän tekstin myötä saatan saada kommentteja tyyliin "miksi valitat" tai "tule kotiin, jos et tykkää olla siellä". Voi olla, että joku ymmärtää tahalteen väärin ja juttu muuttuu sellaiseksi, etten pärjää täällä tai en viihdy. Minä pärjään ja viihdyn, vaikka aina ei olisikaan hymy huulilla ja naurattaisi. Aluksi tunsin huonoa omaa tuntoa negatiivisista fiiliksistä ja ajattelin, että mussa on vikaa, kun itken eikä aina kaikki olekaan niin ruusuista. Asiaa ei auttaneet kommentit, joissa mua vaan käskettiin olla valittamatta tai toisten ihmettelyt "sullahan pitäisi olla siellä kivaa". Oon kuitenkin tajunnut, että vaihtovuosi ei ole lomailua eikä sen kuulukaan olla aina helppoa ja kivaa. Mulla on oikeus itkeä kun itkettää ja oikeus puhua asioista rehellisesti. Mie oon edelleen älyttömän ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä, mutta vielä ylpeämpi tulen olemaan kun palaan Suomeen maailman parhaimman vaihtovuoteni jälkeen.

Tätä se on, tasapainoittelua kahden elämän välillä..
Se ei ole väärin, se ei ole oikein, se on vain erilaista.