Ei oo kyllä mikään myytti, että vaihtarin mielialanvaihtelut on kuin raskaana olevilla naisilla - tää on yhtä tunteiden vuoristorataa! Siinä missä edellisessä postauksessa koko maailma tuntui olevan mua vastaan, tänään on olo ihan toinen. En väitä, että edelleenkään ei tulisi heikkoja hetkiä, mutta huomaan, että selvästi ollaan parempaan suuntaan menossa.
Viime perjantaina koulun jälkeen mulla oli koti-ikävää ja tuntui tosi pahalta, suoraan sanottuna paskemmalta kuin pitkään aikaan. Yritin pitää itkut omana tietonani, ettei hostini luulisi, että heissä olisi jotain vikaa. Mom kuitenkin tuli huoneeseeni just silloin, kun porasin sängyllä ja luin kavereiden kirjeitä ja katselin niitten kuvia. Tuntui hyvältä puhua momin kanssa. Myös sisko tuli lohduttamaan. Itkeskelyn jälkeen otin päikkärit ja kappas kummaa, olo oli jo helpottunut kummasti. Lisäksi herätessäni maailman parhaat host äiti ja sisko, olivat tehneet mulle ihanan herkkuyllätyksen (netissä noita herkkutikkuja väitettiin suomalaisiksi, mutta mie en ainakaan oo eläissäni tollasia nähnyt, hyviä oli silti!) pienen kirjeen kera! Saanko sanoa taas, että mulla on maailman paras host perhe?
Mentiin perjantai-iltana siskon kavereiden kanssa niiden koulun allasbileisiin. Ei kyllä itse menty altaille, vaan viihdyttiin tanssilattialla. Tai muut tanssi ja mie ja itävaltalainen vaihtari Lynn katsottiin vierestä ja kadehdittiin amerikkalaisten kykyä heittäytyä!:D Oikeesti, kaikki tanssi eikä kukaan (muu kuin myö kaks eurooppalaista..) ollut seinäruusuna.
Viikonloppuna kävin myös ulkona yhden pojan kanssa ja täytyy kyllä hehkuttaa jenkkipoikien käytöstapoja! Kuinka moni suomalainen jätkä kysyy tytöiltä niiden kotiintuloaikaa, että milloin tyttö pitää palauttaa, ettei vanhemmat ajattele pojan olevan huonoa seuraa? Tai kuinka moni poika avaa auton oven sekä mennessä autoon, että astuessa ulos?
Sunnuntaina meille tuli sukulaisia, grandma ja äidin siskoja perheineen ja tietenkin myös host veljeni Brady. Meillä oli pienet BBQ-pippalot. Oli ihana tavata mun uusia sukulaisia. Kaikki oli todella ystävällisiä ja moni kyseli paljon Suomesta. 13-vuotias serkkupoika teki muhun lähtemättömän vaikutuksen, kun osasi sanoa "moi" ja "heippa"! Hänellä on kuulemma suomalainen kaveri :D Grandma ihastui mun tuomaan Kotka-kirjaan ja lueskeli sitä innokkaasti tovin jos toisenkin. Hän myös opetti mulle ja muille mandariinikiinaa (hän on siis Taiwanista), oli niin siistiä!
Koulusta teen kattavamman postauksen lähiaikoina, mutta voin kertoa, että se on todella helppoa täällä rapakon toisella puolen. Ainoa vaikeus on jotkut tuntemattomat sanat, joissain haastavammissa aineissa, kuten Amerikan historiassa. Sen takia pläräänkin sanakirjaa vähän väliä, että pysyn mukana jutuissa!:D
Oon tutustunut ihmisiin paremmin ja sellanen outsider fiilis on alkanut hellittämään. Adults rolesissa tutustuin yhteen tyttöön, jonka kanssa olisi tarkoitus hengata viikonloppuna ja tapasin siellä myös norjalaisen vaihtarin, joka kertoi, että meitä vaihtareita on useampia meijän koulussa. Miks mie en oo tavannut ketään?! Noh, kumminkin sovittiin, että kun meillä on B-päivinä sama lounas, niin tavataan huomenna siellä ja hän lupasi tutustuttaa mut muihinkin vaihtareihin.
Tänään juttelin ruokalassa espanjalaistaustaisen pojan kanssa jonkun aikaa ja oli niin siistiä, kun tää jätkä osas lausua mun nimen oikein! Täällä kun mun nimi sanotaan yleensä "Ännikä", "Änikä", "Änikkä", "Äniikkä" ja lähimmin korkeintaan "Anika". En ees aina tunnista mun nimeä nimenhuudossa! Tän pojan kanssa keskustelu toi mulle hirveen hyvän mielen. Se rohkaisi mua puhumaan enemmän muille ja ymmärsi, kun kerroin, että on vaikea ilmaista itseään vieraalla kielellä tuntemattomien keskellä. Poika tutustutti mut myös yhtiin tosi mukaviin tyttöihin ja erääseen poikaan ja koska nää oli tosi puheliaita ja sosiaalisia ja jutteli mulle innokkaasti, oli munkin helpompi olla oma menevä itseni, eikö ujo ja tylsä vaihtarityttö, mitä oon valitettavasti viime viikkoina ollut.
Tänään käytiin perheillallisella aasialaisessa ravintolassa ja maistoin elämäni ensimmäistä kertaa sushia!! Vaikka ei siitä mun ihan lemppariruokaa tullutkaan, tykkäsin kyllä. Alkuruuaksi oli jotain tulista keittoa ja siinä missä mun suu paloi ja join vettä monta lasia (eräs mua viisaampi kertoi sen jälkeen, että vesi vaan pahentaa, maitoa pitäisi kuulemma juoda...), host dadin mielestä se ei ollut ollenkaan mausteista! Musta on kyllä tosi kiva, että mun host perheellä on aasialaista taustaa ja pääsen siksi näkemään vähän sitäkin kulttuuria :) Opettelin muuten myös syömään puikoilla, mutta eihän siitä mitään tullut, vaikka kaikki yritti neuvoa mua parhaansa mukaan, haha! Lopulta mulle tuotiin sellaiset puikot, missä on päässä sellanen kiinnike, eli ne pysyi yhdessä itsestään ja tällänen blondi Pohjolastakin pystyi nappailemaan niillä noita aasialaisia herkkuja XD
Tasan kolme viikkoa sitten jätin Suomen taakseni ja siitä tuntuu olevan ikuisuus, mutta toisaalta aika on kulunut todella nopeasti. Suomielämä alkaa tuntumaan kaukaiselta muistolta, apua miltä se tulee sitten ens kesänä tuntumaan, kun palaan?
Amerikassa menee siis taas hyvin ja oon alkanut pääsemään kunnolla elämään kiinni. Sietämätöntä ikävääkään Suomeen ei enää ole. Joskus havahdun tekstatessa kavereiden kanssa, että meijän välissä on tosiaan kokonainen valtameri, mutta se enää ei ahdista ja sureta niin paljon kuin viime viikolla. Täällä on alkanut arvostaa monia asioita, kuten sitä kun joku sanoo sulle "hi" koulussa tai tuntematon avaa sulle oven. Yksinäisinä hetkinä jo pelkkä hymy tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä, kun mulla on välittävä host perhe, joka sanoo rakastavansa mua ja antaa anteeksi pienet myöhästelyt kotiintuloajasta. Oon onnekas, kun saan olla osa tätä perhettä, asua näin hienossa paikassa kuin Utahissa, Salt Lake Cityssä, jota ympäröi mielettömän hienot vuoret.
Hetkeäkään en ole katunut lähtöä ja hetkeäkään en vaihtaisi - olen onnellinen.
PS. Oon ite huomannut, että täällä parhaiten tutustuu muihin kehumalla! Jenkit (miksei muutkin:D) rakastaa sitä, kun kehut niiden paitaa, hiuksia, silmiä, reppua, kelloa... Mitä vain! Ja ne tekee sitä itsekin koko ajan. Musta tuntuu tosi awkwardilta usein, jos mun hiuksia, silmiä tai asua kehutaan.
Täällä pärjää vaan puhumalla, hiljaisuus on oudompaa!