Annika in The USA

Annika in The USA
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaihtarin fiilikset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaihtarin fiilikset. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Dreams come so slow but they go so fast

En haluaisi aloittaa tätä postausta niillä kliseisillä fraaseilla, kuten "en voi uskoa, että se on ohi nyt" tai "aika on mennyt niin nopeasti". Pikemminkin haluaisin vain kertoa, kuinka uskomattoman onnellinen olen nyt siitä, että yhdestä unelmastani tuli totta. Olen myös kiitollinen. Olen niin onnellinen ja kiitollinen kaikesta elämässäni. Surun sijaan yritän hymyillä. Vaikkakin, valehtelisin, jos väittäisin, etteikö unelman täyttyminen ja sen myötä myös loppuminen sattuisi.

Kymmenen kuukautta sitten Amerikkaan saapui naiivi tyttö, sönköttäen englantia ja ihmetellen kaikkea sitä hälinää ympärillään. Ei tainnut tuo tyttö tietää paljon tulevasta. Oon niin ylpeä siitä tytöstä, joka tänä päivänä hymyilee ja juttelee iloisesti ihmisille, oppi kuin oppikin melkoisen sujuvan englannin ja osaa talon tavat. Sen sijaan, että murehtisin vaihtovuoden loppumista, yritän ajatella, että se jää minuun loppuelämäksi. Vaihtovuodella tulee aina olemaan osa minua ja elämääni.


Elämässäni on nyt vaihtovuoden ansiosta ihmisiä, joista kaikista on tämän kymmenen kuukauden aikana tullut sanoinkuvailemattoman tärkeitä. On perhe, joka rakastaa ja huolehtii. On mom, joka itkee beibinsä muuttamisesta Atlantin toiselle puolelle ja ettei koti tunnu enää kodilta. Ikävöi kuulemma kahvintuoksuakin ja kaipaa suomenkieltä. On dad, joka kertoi, kuinka ikävöi ja huoneeni tyhjyys saa surulliseksi. On isoveikka, joka toi taskumatin Ririn valmistujaisiin ja romahti lentokentällä täysin. On isosisko, joka soitteli viimeisinä päivinä Alaskasta asti ja toisteli kiinaksi "rakastan sinua" ainakin viistoista kertaa. On toinen sisko, joka on poikkeuksellisesti antoi viimeisinä aikoina lainata suoristusrautaansa ja meikkejään, ja pyysi kirjeessään anteeksi, ettei aina ole ollut paras mahdollinen sisko. On ranskalainen Maylis, jonka kanssa itkettiin viime viikon torstai aamuna neljän aikaan vettä vahvemman kera mun yrittäessä lausua järkkyä ranskaa ja Maylisin hokiessa "moi moi".On Milla, joka nyt kymmenen minuutin sijaan asuukin kuuden tunnin päässä. On Rose jolle kyynelten kera sanoin heipat ja lupasin, että kun se muuttaa Australiaan, menen kylään. On rakkaat sukulaiset. Foreign auntit, jotka viimeisen kerran pitkään aikaan halasivat ja kertoivat "love you" Ririn graduation juhlissa. On serkut, jotka kaikki ovat omalla tavallaan tärkeitä. On 15-vuotias serkku, joka sai mut itkemään sanomalla suomeksi "heippa" ja käskemällä koko perheensä sanomaan sen minulle. On kiinalainen grandma, joka on opetti minulle kiinaa viimeisinä viikkoina erityisen paljon ja halusi halata ja pitää kädestä tavallista useammin. On naapurit, jotka kaikki odottavat minun palaavan ensi kesänä. On opettajat, jotka halasivat minua graduationissa kertoen, kuinka on ollut honour opettaa suomalaista oppilasta ja että olen uniikki persoona ja tulen pääsemään pitkälle. On Josh, jonka hyvästely kaiken draamankin jälkeen oli vaikeaa, ja jota tulen ikävöimään hirveästi. Onneksi suunnitelmamme travel buddeiksi ryhtymisestä ovat vielä voimassa. On Erikka, jonka hymyä tulen kaipaamaan niin kovasti. On Luca, jonka kanssa stressin takia tapeltiin viimeisenä yönä typeristä asioista, kuten onko dubbaaminen hyvä juttu vai ei. Jota ilman en olisi saanut mun matkalaukkua pakattua. Jonka viimeisestä halista en olisi halunnut lähteä.
Lähtö oli vaikeaa, aivan perseestä. Masentaa ja itkettää ajatella kesäkuun kahdeksatta, jolloin jouduin sanomaan hyvästit yhdelle elämänjaksolleni. Unelmalleni. Rakkaille. Utahille. Vaihtovuodelle. Mulla on joku nyt silmitön ikävä kaikkea sitä, mikä tuohon unohtumattomaan vuoteen kuului, mutta yritän hokea itselleni, että murehtimisen sijaan mun pitäisi olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että mulla oli mahdollisuus lähteä. Kiitollinen siitä, kuinka onnekas olin. Kiitollinen niistä ihmisistä, joiden takia lähteminen oli niin suunnattoman vaikeaa.



Tässä nyt totutellaan olemaan taas kotona. Englanninkielisiä sanoja tai ilmauksia tulee jonkin verran, saunassa on jo käyty, ja baarissa täysi-ikäistymisen kunniaksi, ruisleipää on syöty maha kipeäksi, suunnilleen kaikki tärkeimmät on jo halattu (kiitos kaikille siitä, että ootte tullut tänne meille, musta ei oo kysymään ketään hengaamaan..), Suomen sateiseen kesään kyllästytty, rakas pikkukummityttökin tavattu, kortinlukijan kanssa sekoiltu, kaiken pienuutta ja euroja ihmetelty, tuliaisia anneltu ihmisille ja ennen kaikkea, ikävöity.

Katsotaan nyt miltä elämä tästä alkaa Suomessa maistumaan. Tällä hetkellä vaan sellaiselta bittersweetiltä. On tavallaan kiva olla kotona pitkästä aikaan ja tietenkin ihana nähdä kaikkia, mutta samaan aikaan olo on tyhjä. Tekstaan koko ajan Jenkkeihin ja mulla on outo olo. En tiedä miten päin olisin ja tuntuu, että vedän koko ajan jotain roolia päällä. Kun on muita ympärillä, oon suhteellisen okei, mutta yksinäisinä hetkinä ahdistaa ja itkettää.

Blogiin lähitulevaisuudessa tulossa postauksia ainakin nyt kotiutumisesta, parista Jenkeissä tehdystä reissusta Las Vegasiin ja Grand Canyonille ja Exploriuksen Year End Campista, joka sai mut taas toteamaan, kuinka hemmetin hyvän järjestön valitsin. Muuten blogin jatkosta mulla ei ole vielä hajua.

Nyt kuitenkin, see u later.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

I'm coming home, tell the world I'm coming home

Tasan kaksi viikkoa, että kone nousee Salt Lake Citysta.
Kaksi viikkoa ja kolme päivää, että kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle.


Vaihtovuosi on ollut aikamoinen mullistus -monella tavalla, hyvällä ja huonolla.

Nyt elämäni täällä alkaa muistuttamaan minua. Hymyilen ja nauran vapautuneesti, saavun itsevarmasti uusiin tilanteisiin, enkä pyytele anteeksi olemassa oloani ja voin kaikin tavoin hyvin. Tunnen olevani tasapainossa.
Sanotaan, että vaihtovuotena oppii itsestään uusia asioita. Olen aina ollut melko itsetietoinen, mutta ehkä olen oppinut täällä olo aikanani hahmottamaan minuuteni entistä selkeämmin. Olen puhunut ennenkin siitä, että vaihtovuosi saa näkemään asiat selkeämmin. Sitä se toden totta tekee. Tunnen näkeväni itseni selkeämmin sekä muut ja ympäröivän maailman. Tuntuu kuin olisin elänyt aikasemman elämäni pienessä huppelissa, joskus ehkä suuremmassakin, ja nyt pääni olisi selkiintynyt.
Kuka minä olen, mitä minä elämältäni haluan, minnen menen?
Vaihtovuosi on muuttanut melko radikaalistikin omaa maailmankatsomustani ja sekä sitä kuvaa, jonka näen peliin katsoessa. Kuvainnollisesti siis. Tiedostan nyt vahvuuteni ja heikkouteni paremmin. Osaan elää niiden kanssa, itsenäisesti. Tiedostan kiinnostukseni ja pelkoni selvemmin ja arvoni ovat muuttuneet. Parempaan suuntaan, sanoisin.
Tätä soopaa jauhaessani moni pohtii varmaan, että mitä itsestäni oikein kuvittelen. Enpä mitään, siinä vastaus. Se, miksi tätä nyt selostan, johtuu säälittävästä yrityksestä saada ihmiset ymmärtämään edes pientä osaa siitä, mitä tarkoitan, kun sanon että vaihtovuosi on antanut minulle enemmän kuin mikään aiemmin. Yritän selittää ihmisille, miksi olen kiitollinen jopa vastoinkäymisistä.

Minä olen onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

Kotiinlähdön lähestyessä fiilikset ovatkin hyvin sekavat. Olen innoissani menossa kotiin. Odotan niin paljon rakkaideni tapaamista. Haaveilen siitä hetkestä, kun saan laskea matkalaukkuni olkkarimme lattialle. Kuvittelen mamman kirkkaat kasvot, kun juoksen halaamaan häntä ja kyyneleet tirahtavat molempien silmiin. Kuvittelen usein sen tunteen, kun pääsen ajamaan skootterilla Kotkan keskustan mukulakivillä, tai kun pyörällä Hovinsaaren siltaa ylittäessä voin haistaa meren. Ja siitä hetkestä, kun voin nukahtaa omaan sänkyyni. Mietin usein sitä, millaista on taas nähdä niitä tuttuja ihmisiä ihan livenä eikä vain skypen kautta. Odotan sitä, kun voin juoda taas iltapäiväkahvit iskän kanssa. Katsoa Salkkareita mun perheen ja kavereiden kanssa. On ihana mennä kotiin, se tunne ei ole koskaan kadonnut.

Mutta.. Samaan aikaan kotiinpaluu on kamalaa. Aivan järkyttävää. On hirveää jättää taas ihmiset, joita rakastan ja jotka rakastavat minua. Ei ole kiva taas vaan lähteä. Tai ajatella sitä, että kesäkuun kahdeksannen jälkeen en tiedä, milloin pääsen takaisin tänne. Tekee kipeää ajatella, kuinka en tuon päivän jälkeen vähään aikaan pääse ottamaan junaa Downtowniin tai pääse kahvittelemaan Lucan kanssa Sugar Houseen. En kuule iltaisin "Good night Anni" pitkään aikaan. Taas pitää sanoa hyvästit perheelle. Ja kavereille. Itkettää ajatella päivää, kun Luca ei asukaan kymmenen minuutin päässä, vaan bussin sijaan pitää hypätä lentokoneeseen. Tuntuu niin uskomattoman pahalta ajatella, että pian kaikki taas muuttuu. Kun ajattelen sitä päivää, kun rakas host perheeni joutuu viemään minut SLC:n kentälle, kyyneleet nousevat väkisin silmiini ja rintaan sattuu. Työnnan ajatusta kotiinpaluusta kauemmas ja kauemmas samalla kun se the date vain lähestyy. Ahdistaa ajatella, että pian tämä on ohi. Enkä saa tätä aikaa ikinä takaisin.


Hyvästien sanominen rakkaille tulee toki olemaan suunnattoman rankkaa, mutta mua pelottaa tässä muukin. Tuntuu, että oon palaamassa taas alkuun ja koko rulianssi pitää käydä läpi uusiksi. Kulttuurishokki. Koti-ikävä. Sopeutumisvaikeudet. Eihän omassa kotimaassa tuollaisia voi kokea, eihän?

Mua pelottaa mennä Suomeen. Pelottaa tietää olevansa taas se joka ei ymmärrä ja jota ei ymmärretä. En yritä esittää mitenkään speciaalia, koska olen ollut vaihdossa, mutta tosiasia on, että mulla ei oikein ole lähipiirissä ihmisiä, jotka ovat vaihdossa olleet. Ei ole ketään, jonka kanssa puida fiiliksiä niin hyvässä kuin pahassa. Tiedostan, ettei muita kiinnosta liian kauaa kuunnella hehkutustani tai valitustani vaihtovuoteen liittyen. Totta kai munkin täytyy ymmärtää, että itse valitsin lähteä. Mun pitää olla se, joka sopeutuu ja hyväksyy "uudet" asiat. Pakkohan se on. En usko, että hirveesti heruu keltään ymmärrystä, kun tuun kiukuttelemaan shoppailessa, että missä VS, Forever 21, Hollister jne.. Tai kun ruokakaupassa ihmettelen kassatädin tympiintynyttä olemusta. Eiku niin, eihän Suomessa kysytäkään kuulumisia. Mua meinaan jo täällä ärsyttää suunnattomasti, jos joku myyjä ei kysy multa mun päivästä liikkeeseen mennessä. Tänne tullessa ihmettelin aina kovaan ääneen kaikkia eroavaisuuksia ja puheestani paistoi varmasti tyytymättomyys tätä paikkaa kohtaan, vaikken sitä tarkoittanutkaan. Kaikki oli vain niin erilaista. Ja nyt olen taas menossa paikkaan, jossa kaikki on aivan erilaista kuin täällä. Outoa edes ajatella, kuinka outoa on elää ihmisten keskellä, jotka eivät puhu tuntemattomille, sano anteeksi ohittaessaan tai sano ikinä "I love you". Näen jo mielessäni tilanteen, kun rennosti huikkailen puolitutuille koulussa whatsuppia. Entä kun ahdistun bussipysäkin hiljaisuutta.  Kuulostaa ehkä ääliöltä, mutta mulle nää pelot on todellisia. Niin kuin sanoinkin, tänne tullessa juurikin nuo ylläolevat asiat olivat sellaisia, jotka saivat mut ahdistuneeksi ja hämmentymään. Entä jos sama käy Suomeen tullessa toisin päin? Tuntuu pahalta, kun monet mun tututkin vähättelee sitä. Tiedän, ettei ne pahalla, mutta silti. Ei ne vaan ymmärrä. Ja juuri tuo molemminpuolinen ymmärtämättömyys pelottaa. Se oli niin kova paikka silloin syksylläkin.


Naurettavaa tai ei, mutta mua pelottaa ihmisten reaktiot. Oonko nyt se outsider? Otetaanko mua enää mukaan mihinkään? Osaanko olla niinkuin ennen?
Oon jutellut monien entisten vaihtareiden kanssa ja aika erikoisia reaktioita on ihmisiltä tullut. Kateutta ja ymmärtämättömyyttä. Puhuin yks päivä yhden mun parhaan kaverin kanssa siitä, että mun vaihtarijuttuihin varmaan kyllästytään aika nopeasti. Kerroin kaverilleni kauhuskenaarion, kuinka jonkun kysyessä mun paidan alkuperää ja kun vastaan rempseästi "taitaa olla Jenkeistä jostain, ehkä Hollisterilta tai American Eaglelta" ja saankin takaisin tympiintyneen ilmeen "no niin just puhu nyt taas siitä, kuinka olit siellä AMERIKASSA". Pitäisiko mun nyt vaan unohtaa koko Jenkeissä oleminen ja varoa siitä puhumista?
Mua jännittää suunnattomasti sosiaaliset tilanteet Suomessa. Tuunko olemaan se awkward kid? Pidetäänkö mua ylimielisenä? Mitäs, jos mun käytökseen on tarttunut jotain suomalaisia outoja ja jopa rasittavia tapoja? Voin kuvitella, kun meikäläinen tallaa kadulla leveä hymy huulilla kysellen kuulumisia, käyden tyhjiä keskusteluja, kehuen ihmisten ulkonäkoä ja vaatetusta saaden vastaukseksi outoja katseita ja ärsyyntymistä kanssakulkijoissa.

Vaikka olenkin päässyt täällä ollessa suomea puhumaan Millan kanssa ja toki blogin kirjoittaminenkin on pitänyt oman äidinkielen aika hyvin hallussa, silti mun aivot kulkee englanniksi suurimmaksi osaksi. Jo pelkästään Millan kanssa puhuessa käytetään paljon englanninkielisiä sanoja, kun ei muisteta joitain sanoja aina tai ne vaan on jäänyt puheeseen englanniksi jostain syystä. Jotkut lauseet taas kääntyy suomeksi englannin muodossa. Esimerkiksi mun kaverit aina nauraa mulle skypetellessä, kun puhun "kavereiden tekemisestä" tai "suihkun tai junan ottamisesta", tai kun "jokin tekee järkeä" tai säästä puhuessa "se on aurinkoista tänään". Toivottavasti en tuu olemaan kovin ärsyttävä typerine sanavalintoineni tai "finglishini" kanssa..

Viime vuoden elokuussa tänne tullessa roolini muuttui suuresti. Isosiskosta tuli pikkusisko. Suupaltista hiljainen ja ujo. Aidinkieli muuttui englantiin. Normilukiolaisesta tuli vaihtari.
Olen vasta hiljattain ehkä todella sisäistänyt uudet roolini. Ymmärtänyt ja hyväksynyt muutokset elämässäni ja ne ovat iskostuneet käytökseeni. Varsinkin rooli vaihtarina on alkanut tuntumaan omalta. En ota enää pahalla foreigner-leimaani, vaan pikemminkin mulla on oma paikkani jenkkien seassa. Vaihto-oppilaana.
Ja sitten nyt ollaan taas tilanteessa, missä olin elokuussa. Muuttamassa. Asuinpaikkani lisäksi kaikkea elämässäni. Rutiinejani. Ihmisiäni ympärilläni. Kieltäni. Ja rooliani.
Nyt pitäisikin päästä taas kiinni elämään koti-Suomessa. Olla taas se sama tyttö kuin ennenkin. Kysynkin itseltäni, olenko se sama tyttö enää. En varmastikaan. On paljon asioita, jotka näen tänäpäivänä eri tavoin. Kasvamiseksikin sitä kai kutsutaan. On myös asioita, jotka ovat selkiintyneet vasta vaihdon aikana. On asioita, joissa olen muuttanut mieltäni. On jopa asioita, joista en ole kertonut edes lähipiirilleni. Hyväksytäänkö minua tai sitä, etten ehkä ole enää se sama kuin ennen?
Suomeen palatessa en olisikaan enää vaihtari. Vaan vaihdosta palannut, entinen vaihtari.. Mitä näitä nyt on. Olisin taas se normilukiolainen. Ei kiinnostavaa aksenttia. Ei kysymyksiä alkuperästani. Ei hassuja kysymyksiä kotimaastani. Vain olettamuksia. Olettamuksia, että kaikki on niinkuin ennen.

Olen kertonut, kuinka täällä elämä on ollut toisinaan rankkaa, kun koko ajan pitää todistella kaikkea. Varsinkin silloin alussa. Olen vasta hiljattain alkanut tajuamaan, että tuleehan se olemaan sitä samaa Suomessakin. Mun pitää taas todistella kaikille kaikkea. "Kaikki on hyvin". En kai minä nyt voi sanoa rakkaalle perheelleni tai ystävilleni, että kotona ei olisikaan ihana olla. Tai varsinkaan puolitutuille. Minkälaisena "ylpeänä maailmanmatkaajana" mua pidettäisikään, kun "pikku-Suomi" ei muka Jenkkilän jälkeen kelpaisikaan? Kyllä se taas kelpaa, mutta ottaa aikansa.
Moni on sanonut mulle, että ihan samanlaisena se Annika sieltä palaa. Asiat tapaavat kuitenkin muuttumaan vuodessa. Varsinkin, kun sen vuoden viettää kaukana kaikesta tutusta. Asiat on muuttuneet Suomessa, mun ihmiset on muuttuneet, ja minäkin oon muuttunut. Mua pelottaa ajatella elämän rankkuutta, kun taas pitää todistella kaikkea. Todistella, että oon ihan hyvä tyyppi edelleen.


Jännittää Suomessa odottava arki. Ekat päivät varmaan menee intoillessa ja juhliessa kotiinpaluuta. Kaikki on taas hetken verran uutta ja siistiä. Mutta sitten kun se arki iskee naamaan, se vaan pelottaa niin paljon. Taas alkaa se sama ajatusmaailman muuttaminen. Rankka prosessi sopeutua taas uuteen elämään. Palata vanhoihin kuvioihin, jotka eivät kuitenkaan ole enää samat. Ottaa vanhat roolit vastaan. Tottua taas erilaisiin tapoihin. Uskokaa tai älkää, mutta kymmenen kuukauden breikki saa unohtamaan entisen aika lahjakkaasti.

Toivottavasti mun läheiset ja muiden vaihtareiden perheet ja ystävät lukisivat tämän tekstin. Parhaani mukaan yritän avata ajatuksiani kotiinlähdösta ja muotoilla näitä fiiliksiä tekstiksi. Toivottavasti tää teksti auttaisi ehkä jonkun toisenkin vaihtarin lähipiiriä ymmärtämään. Niille tunteidenhyppelyille ja ärsytykselle on niinkin hyvä syy kuin etta melkein vuoden asuminen täysin toisessa paikassa ja kulttuurissa muuttaa ihmistä. Se pakottaa muuttumaan. Kymmenessä kuukaudessa ehtii kiintymään. Ihmisiin, paikkoihin ja tapoihin. Siinä ajassa ehtii asettumaan. Ja sitten iso paha lentokone tulee repimään pois. Se sattuu. Se saa mielen sekaisin. Toki olen tiedostanut vaihtoon lähtiessä, että tää paikasta toiseen hyppiminen voi olla haastavaa, mutta vasta nyt tosipaikan kynnyksella alan ymmärtämään, miten tuskaista se tulee olemaan.

Olisi mahtavaa kuulla muiden kotiinpalaavien vaihtareiden ajatuksia tai entisten vaihto-oppilaitten kokemuksia! Sana on vapaa!

lauantai 29. maaliskuuta 2014

You will never live if you are always just looking for the meaning of life

SLC
Vähän kuulumispostausta pitkästä aikaan :) En olisi varmaan ikinä uskonut silloin syksyllä, että voisin oikeasti joskus olla näin onnellinen täällä. Amerikka oli vain hirveä paikka täynnä ärsyttäviä ja outoja ihmisiä, näin kulttuurishokkia kärsivän Annikan silmissä siis. Nyt on kuitenkin mieli aikamoisen toinen. Oon tosi onnellinen. Mistäkö johtuu? En oikein osaa tarkkaan sanoa. Ympärillä on melkoisesti samat ihmiset kuin syksylläkin, suhteet on tietysti syventyneet. Käyn samaa koulua, meno siellä ei pahemmin ole muuttunut, mutta silti en enää vihaa sitä tai sinne meno ei ahdista. Joskus huomaan jopa, että mulla on siellä ihan jees. Host perhe on alusta asti ollut ihan mahtava, mutta vasta lähiaikoina olen todella itseni rakastetuksi ja tärkeäksi perheenjäseneksi. Host sisarukset on sissyjä ja brother, host äiti on mum ja host iskä dad.

Suurin muutos on ehkä tapahtunut juurikin siellä päänsisällä. Toki olen tavannut paljon uusia ihania ihmisiä ja ehkä mulla syksyllä oli bad luck sen suhteen, keiden kanssa hengailin. Mutta silti uskoisin, että suurin syy tähän muutokseen on se, että mie olen sopeutunut. En ole vain oppinut olemaan välittämättä ärsyttävistä asioista tai olemaan inhoamatta huonoja juttuja, vaan olen löytänyt sen jujun, jonka kautta rakastunut elämääni täällä. Ei mulla enää ole huonoja päiviä (niinkuin ei siis ollut Suomessakaan) ja jotenkin kaikki vaan tuntuu niin omalta. Ne pienet ärsyttävät jutut tuntuu todellakin niin pikkuriikkisiltä, ettei ne paljon menoa hidasta. Oon vaan niin tasapainossa kaiken kanssa. Sen, että olen täällä, ja myös sen että lähden parin kuukauden päästä. Elämä on huomattavasti kivempaa kun siitä voi nauttiakin.

Haluan vain sanoa, että olette sitten missä elämänkohdassa tahansa ja tuntuu ettei tulevaisuus näytä valoisalta, älkää luopuko toivosta. Senkin oon oppinut vaihtovuoden aikana, että alamäen jälkeen alkaa aina jossain kohtaan ylämäki.


Mulla oli tosiaan kamerasta akku loppu kuukauden (hups!) ja sitten hukkasin laturin (toinen hups!) ja kun käytiin Lucan kanssa ostamassa uusi laturi, huomattiinkin ladattaessa, että akku onkin nyt rikki (silloin ei tullut hupsia vaan joku rumempi sana!). Salt Lakesta en löytänyt oikean kokoista akkua mistään elektroniikkaliikkeestä ja en sitten saanut edes tilattua sitä, mutta asian pitäisi nyt olla hoidossa. Oon lainaillut Millan kameraa (iso kiitos!) ja omaa ja Lucan puhelinta.

Koulusta tosiaan pidän vähän enemmän kuin ennen ja siihen on vaikuttanut sekin, kun mulla on ollut niin kivoja aineita toisella semesterilla. Health class on huomattavasti hauskempaa kuin US History ja opettaja on ihan mahtava. Tanssissa meillä on ihan supereita projekteja käynnissä, ehkä niistä tulee videota blogiin myohemmin! Valokuvauskurssista innostun koko ajan enemmän. Ryhmähenki on niin upeaa ja opettaja tosi hauska. Oon oppinut niin paljon juttuja ja vaikkei tulosta ehkä vielä niin huomaa niin on ollut kyllä huippua oppia uusia tekniikoita ja tekemään 3D kuvia ja valotuksesta. Drama clubikin on ollut tosi kivaa. Ihmiset on aivan eri luokkaa kuin muut tyypit koulussani ja oon tuntenut itseni niin tervetulleeksi. Edellinen tehtävä olin lipsinging in a group ja se oli niin hauskaa :D Me tehtiin oma versiomme Queenin Bohemian Rhapsodysta ja pistipä mun reilu ryhmä vaihtariparan soittamaan ilmakitaraakin haha. Seuraavaksi mun ja Maylisin pitäisi tehdä duetto Misrablesin I dreamed a dream.... Joo, ei yhtään vaatimattomampaa biisiä saatu. Mutta ei haittaa yhtään, vaikkei American Idoleilta kuulostettaisinkaan, kun on tarkoitus pitää vaan hauskaa!

Viikolla oon hengannut iltapäivisin tosi paljon Lucan kanssa ja pari kertaa ollaan menty Maylisin kanssa kahville pariin ihanaan hipster kahvilaan tai syömään Zupa'sin herkullisia keittoja, salaatteja ja ennen kaikkea niitä sandwichejä. On muuten tosi hyvä paikka ruokien ja hintojen suhteen! Perheen kanssa vietetään aikaa viikolla ihan vaan kotona, syödään myöhäisiä dinnereitä (tällä viikolla yksikään illallisista ei ole ollut ennen ysiäXD), käydään keskiyöllä leffassa, vitsaillaan Lucan ruokahalusta, lellitään kolmea mäyräkoiraamme (uskokaa tai älkää, mutta ne on meidän suurin puheenaihe:D) ja välillä synkistellään kuinka vähän yhteistä aikaa tällä perheellä enää onkaan jäljellä.
Lucastakin on jotenkin tullut ihan kuin yksi perheenjäsen. Se on meillä tyyliin aina, se kutsutaan dinnereille, Bradylla ja Lucalla on kunnon "riidat" omenamehusta, mom on huolissaan aina, ettei Lucalla ole nälkä ja muutenkin on tosi ihanaa, että mulle tärkeät ihmiset tulee niin hyvin juttuun.

IMG_20140324_164809
Zupa's
IMG_20140214_130503
IMG_20140224_150840
Mulla ja Lucalla unohtui kerran molemmilla maksukortit himaan niin jouduttiin kokoamaan taskurahat ja mentiin halvimpaan paikkaan eli Mac Donaldsiin ja ostettiin ateria puoliksi XD
IMG_20140307_163138
IMG_20140308_200516
Yksi ihanuuksista, Arnie
IMG_20140314_102040
Spirit viikon lopuksi koko koulun assembly!
IMG_20140317_215702
Saint Patrick's Dayn kunniaksi vihreaa jaateloa!
IMG_20140317_223830
Kiitos porukoille paketista (tossa ei todellakaan ole kaikki se suklaa mita sain hehe), 8kk:n jalkeen ei edelleenkaan jenkkisuklaa maistu, joten Fazerit tulee aina tarpeeseen :) Kiitokset mammalle viela ihanasta kirjeesta ja paasiaiskortista, kirjoitan pian taas takas mamma-rakas <3
Viikonloput on menneet välillä Lucan kanssa ihan vain meillä hengaillessa (en edelleenkään voi ymmärtää, että voitaisiin hengata vaikka viiskyt tuntia putkeen tekemättä mitään tähdellistä, eikä todennäköisesti kyllästyttäisi toisiimme), joskus Millan kanssa yökyläillessä ja jokusia lauantaita on mennyt isommalla porukalla Spencerillä hot tubissa ja leffaa katsellen. Ollaan myös käyty laskettelemassa Utahin huipuilla huipuilla (hehe). Trevyniä oon nähnyt jonkun verran, kun se asuu samalla tiellä niin tulee vietettyä sen kanssa aikaa, kun kävellen sinne pääsee helposti (se muuten lupasi mulle, että voisi toteuttaa sen jenkki puhumassa suomea videon, kun se mun toinen kaveri, jonka se piti tehdä, ei ikinä sitten voinutkaan tehdä sitä). Viime viikonloppuna oli tanssiesitys. Ja sitten tietenkin oon viettänyt aikaa ihanan perheeni kanssa. Ollaan vietetty kiinalaista uutta vuotta pariin otteeseen ja vietetty kivoja dinnereita sunnuntaisin koko perhe yhdessä. Perheenjäsenistä etenkin Annikan kanssa on tullut hengattua. Annika ja hänen poikaystävänsä Chad lähtevät Alaskaan toukokuun alussa töihin koko kesäksi ja mulle on jotenkin oman lähtöni sijaan tullut paniikki, ettei meillä ole enää paljoa yhteistä aikaa jäljellä. Annika on todennäköisesti ensikesänäkin Alaskassa, joten en varmaan tapaa häntä silloinkaan, kun tulen vierailemaan. Oon tosin suunnitellut Alaskan visiittiä ja onhan tuo siskoseni puhunut Suomeenkin tulosta ;) Silti nyt pitää hengata yhdessä niin paljon kuin tässä vielä kerkeää. Annikan kanssa ollaan vaan ikäerosta huolimatta jotenkin todella läheisiä. Annika oli kenties ensimmäinen henkilö, jonka kanssa ei jännittänyt puhua englantia ja jonka kanssa on vaan synkannut alusta asti. Se kertoo mulle hassuja haunted-juttujaan ja valittaa poikkiksestaan. Sisko asuu downtownissa, mutta käy meillä oikeastaan vähintään joka toinen päivä.

Annika on ihan paras isosisko monella tapaa. Joku aika sitten hän keksi, että haluaa viedä mut reissuun kevään aikana ja paikaksi valikoitui Utahin oma kaunis kansallispuisto, kuuluisa Moab. Eli meillä on Moabin camping reissu tiedossa, minne lähdetään isommalla porukalla mukaan lukien sisarukset ja meidän kaikkien parhaita kavereita! Tulee aivan huippua :)
Reissuista sen verran, että suunnitelmissa olisi vielä Las Vegasia edellistä pidemmällä visiitillä ja Grand Canyoninkin tsiikaamista. Oon todella innoissani ja reissusta tulee varmasti aivan mahtava, kun mukaan lähtee elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Molemmilta puolilta Atlanttia ;)

Mun elämääni kuuluu täällä rakastava perhe ja muutama luottoystävä. Sanalla ystävä tarkoitan ihmisiä, joihin oikeasti voin luottaa kuin kiveen. Jotka eivät ikinä jätä tai petä. Jolle mun ei tarvitse todistella mitään. Jotka ymmärtävät ja välittävät. Totta kai hengataan isommissa porukoissa välillä ja tietenkin mulla on muitakin kavereita näiden muutaman ystävän lisäksi. On musta hauskaa lähteä isolla porukalla leffaan, porealtaaseen köllimään tai syömään, mutta silti täällä on vain tajunnut sen, kuinka ystävien määrällä ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. En mie loukkaannu tai harmistun jos joku ei niin läheinen kaveri peruu suunnitelmat yhtäkkiä, mutta jos vaikka Luca feidaisi mut, kyllähän siitä suru puseroon tulisi. Näin ei kuitenkaan käy, oon löytänyt ihan parhaita ystäviä ja se jos millä on merkitystä. Yksin ei pärjää kukaan ja ihminen jolla on ympärillään paljon ihmisiä, muttei yhtäkään tosiystävää on huonommassa asemassa kuin ihminen, jolla on yksi oikea ystävä.

Tähän väliin sellanen huomio, mikä ollaan tehty monen muun vaihtarin kanssa, että nyt kaikkia on alkanut kummasti kiinnostamaan me vaihtarit ja viestejä tulee koko ajan, että pitäisi hengata ennen kuin lähden takaisin. En ookaan ollut täällä kuin sen melkein kahdeksan kuukautta sitä varten :D

IMG_20140309_130512
IMG_1924
Pieni onnettomuus.. :D
IMG_20140309_140611
IMG_20140322_173938
IMG_20140317_215405
Dad pukeutui Saint Patrick's Dayn takia vihreaan ja paalle se valitsi Kotkan KTP:n pelipaidan, minka annoin silloin tullessa sille :D
Pinnallisen kuulumispostauksen sijaan tästä tulikin melkoisen diippiä tarkoitukseensa nähden. Helkkari, miksen mie osaa kirjottaa kevyesti :D 
Sano hep jos pääsit romaanin loppuun asti! Heitäppä kommenttia, jos selvisit edes puoleen väliin!

PS. Ajattelin kirjottaa "vastakirjoituksen" sille Exchange Year is the Worst year in Your life so far -without doubt-postaukseen, kun jotenkin monella taisi jäädä sellainen maku, että oon vaan kärsinyt ja itkenyt täällä, hah. Sitten ajattelin vähän valittaa taas yhdestä asiasta Jenkkilässä ;) Mun tyylisiä "syvällisiä pohdintoja" kotiinlähtöön ja pariin muuhun juttuun liityen on tiedossa varmaankin myös. Yksi aivan mahtava juttu on tapahtumassa alle viikon päästä, mutta blogiin se asia selviää myöhemmin. Mitä mieltä olisitte jonkun näköisestä Salt Lake Cityn esittely postauksesta, kun sellainenkin mulla olisi mahdollisuus tehdä lähiaikoina? Kuvia vai videoita, molempia? Spring Break siintää parin viikon päässä ja tosiaan se Moabin reissu. Paljon on kivoja juttuja tiedossa ja eiköhän ne blogissakin sitten näy!

Eli siis postausideoita otetaan myös vastaan ja mielipiteitä mun postaussuunnitelmista!

Kouluni H Rock!