Annika in The USA

Annika in The USA

torstai 27. helmikuuta 2014

CALIFORNIA


Inhoan blogeissa sitä, kun kirjoitetaan "tässä tulee nyt postausta matkasta, joka tehtiin aikana nappi ja kivi" ja nyt kuitenkin itse teen sellaisen postauksen. Kyseessä siis reissumme Californiaan ennen joulua, eli noin parisen kuukautta sitten. Milla vielä silloin vitsailikin, kun valitin ekana viikonloppuna matkan jälkeen, etten jaksaisi tehdä vielä postausta, että kuitenkin sen tekeminen venyy jonneen kahden kuukauden päähän. Vannoin silloin, ettei niin tule käymään, mutta toisin kävi. Elämää ei voi aavistaa etukäteen ja välillä tulee tilanteita, jolloin ei vain pysty kaikkeen. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, eiks niin? Tässä siis vähän kuvia ja ihan pientä tarinaa perhematkastamme Californiaan ja Disneylandiin! Eiköhän tämän postauksen myötä blogikin herää taas eloon, pikkuhiljaa pikkuhiljaa :)

Viikkoa ennen joulua suunnattiin siis host perheeni kanssa asuntoautolla kohti Californiaa. Kymmenisen tuntia pelkkää ajo ja joitakin tunteja dad lepuutti silmiään. Maanantai-iltana kuitenkin lähdettiin ja tiistai-iltapäivällä oltiin perillä. Parkkeerattiin ensin auto dadin veljen studiolle ja sieltä meidät tuli hakemaan serkku Kevin ja lähdettiin koko porukalla tsekkaamaan Santa Monica beachia. Oli muuten ihan mahtavaa nähdä kotkalaisena meri puolen vuoden sisämaassa asumisen jälkeen!

Seuraavat päivät menivätkin Disneylandissa ja Disney Adventuressa. Oli ihan tosi hauskaa ja laitteet ihan mahtavia! Disney-fanina Disneyland oli kokemuksena ihan upea ja oon onnellinen, että mun ihana host perhe halusi mut sinne viedä. Tolla reissulla mulla tuli usein sellanen olo, että olen osa perhettä. Ja juuri nuo yhteenkuuluvuuden tunteet on niitä vaihtovuoden tähtihetkiä, ehdottomasti :) Kaiken sen hapuilun ja oman paikkansa etsimisen lomassa se, kun tuntee olevansa osa jotain, perhettä tai paikkaa, se kun tietää, että tänne mie kuulun, se on sellaista, jota en osaa sanoin kuvailla, kuinka ihanalta se tuntuu.
Tuo vähän alle viikon reissu meni ihanasti ja tuli aivan parhaaseen aikaan ja saatiin kunnolla ottaa aikaa perheen kanssa. Syötiin paljon aasialaista niin aamiaisella kuin illallisella, tapasin paljon uusia kivoja ihmisiä ja pidettiin hauskaa! Vielä matkalla takaisin Salt Lake Cityyn poikettiin Las Vegasissa ja tuon pikavisiitin seurauksena mulle jäi hirveä hinku päästä sinne takaisin kunnolla kokemaan se mesta. Ehkä sitten 21-vuotiaana ;) Kuitenkin, olen niin kiitollinen jenkkiperheelleni, että he halusivat viedä mut näin upealle matkalle!

disneyland

torstai 20. helmikuuta 2014

Exchange is the worst year in your life so far -without doubt

Usein sanotaan, että vaihtovuosi on paras vuosi tähänastisessa elämässä, varmasti niin onkin. Se kuitenkin on myös kamalin vuosi elämässä, ei epäilystäkään.

Kirjoitan tämän postauksen perustuen omiin kokemuksiini ja niihin lukuisiin keskusteluihin, joita olen käynyt entisten ja tämän hetkisten vaihtareiden kanssa. Niin niiden, jotka ovat olleet Amerikassa kuin muissakin maissa vaihdossa. Niin suomalaisten vaihtareiden kuin muunmaalaistenkin. Arviolta 9/10 kertoo tämän saman tarinan. Postaus on tarkoitettu etenkin tuleville vaihtareille, joilla vaihtovuosi siintää mielessä vasta suurena unelmana ja mahtavana seikkailuna (ei siinä siis mitään pahaa ole, itsekin ajattelin ennen vaihtovuotta, mitä kaikkea upeaa vaihtovuonna tapahtuukaan), sekä niille, jotka ihmettelevät vaihtareiden pahaa mieltä ja "kiittämättömyyttä". Toiset vaihtarit, ottaisin mielelläni kommentteja vastaan, että kuulostaako yhtään tutulta vai puhunko ihan puuta heinää.

Vaihtovuoteen lähdetään hyvä mieli, hymy ja seikkailunhalua matkassa. Usein kuullaan, kun vaihtarit sanovat Suomen olevan tylsä maa ja halutaan nähdä maailmaa. Näin sanoi myös allekirjoittanut naiivina vielä alle vuosi sitten. Odotukset useimmilla on melkoisen korkealla. Odotetaan parasta vuotta ikinä. Ollaan kuultu tarinoita, kuinka vaihtareista tulee heti koulun suosituimpia ja kaikki pojat ja tytöt juoksee perässä. Usein ajatellaan myös, että se asennehan ratkaisee kaiken. Ja kaikilla vaihtareillahan on ihan paras asenne ikinä, eihän se nyt vaikeaa olla lähteä toteuttamaan unelmaansa. Lähdetään vaan nauttimaan vaihtovuodesta!

Sitten saavutaan päämäärään. Tuntemattomat ihmiset odottavat kentällä ja halailevat ja ovat innoissaan vaihtarista. Vaihtari ei vielä tajua ikävöidä vanhaa, vaan mielessä siintää uusi upea elämä toisessa maassa. "Tätä mie oon oottanut niin pitkään!" ajatellaan ja hymy korvissa aloitetaan vaihtovuosi.

Ekaksi kuljetaan suu apposen auki ja ihaillaan kaikkea uutta ympärillä. Perhekin on niin ihana ja uusi huone niin sikaupee. Pari viikkoa jaksetaan hihkua, kuinka upeaa uudessa paikassa onkaan.

Aletaanpas sitten puhua siitä uudesta upeasta elämästä uudessa paikassa. Niin, siis mikä elämä? Kotoa lähti tyyppi, jolla oli perhe, jonka on tuntenut koko elämänsä, ystäviä monien vuosien takaa, koti, jossa on asuttu niin kauan, että tiedetään missä kaikki jutut on, tiedetään miten yhteiskunta toimii ja silloin kunhan vain nautitaan elämästä. Uuteen paikkaan taas tullaan yksin. Ympärillä on asioita, joista mikään ei ole oma. Asioita, joista ei tiedä yhtikäs mitään. Ihmisiä, jotka käyttäytyvät eri tavalla ja puhuvat eri kieltä. Uudessa paikassa vaihtarilla ei ole sitä omaa paikkaa. Ja sen oman paikan löytäminen tulee olemaan pitkä ja kivinen tie. Just saying.

Vaihtarin eka puoli vuotta on kovaa työtä. Samaan aikaan kun pitäisi tehdä vaikutusta uuteen perheeseen ja yrittää saada kavereita, pärjätä uuden elämän tuominen haasteiden kanssa, päälle iskee kulttuurishokki ja koti-ikäväkin painaa mieltä. Sana kulttuurishokki ei sanonut minulle ennen vaihtovuotta paljoakaan. Nyt tiedän kyllä sen todellisen merkityksen. Se tunne on aivan kamala. Kaikki tuntui kauhealta, siis ihan hirveältä. Kaikki itketti ja tunteet olivat pinnassa koko ajan. Kaikki ärsytti ja kaikki ympärillä tuntui väärältä. Niin ja siis tuo paha olo ei ole mikään viikon mittainen keissi, vaan voi hyvinkin kestää monia kuukausia. Mulla se kesti erilaisina leveleinä ainakin kolme kuukautta. Samaan aikaan ikävöin perhettä, ystäviä ja sitä oikeaa kotia niin paljon. Ikävöin sitä tunnetta, kun mut hyväksyttiin sellaisena joka olin. Kun mua oikeasti rakastettiin. Kun pystyin sanoa mitä haluan ja olla kuten haluan, mutta silti mun läheiset välittivät musta. Täällä mun piti vain todistella koko ajan ja kaikille.

Ekoina kuukausina mua väsytti niin paljon. Mieli kävi ylikierroksilla ja se rasitti myös fyysisesti. Oli rankkaa olla koko ajan skarppina, olla tekemässä ystäviä, esittää pirteää, vaikka oikeasti vaan olisi halunnut itkeä. Oli hirveän väsyttävää olla opettelemassa koko ajan uutta. Ja pahinta oli, ettei kukaan ympärillä tuntunut ymmärtävän. Kotiväki vaan toivotti tsemppejä ja ihmetteli "valitustani". Host perhe luuli, että heissä on jotain vikaa ja otti siitä itseensä. Mua harmitti niin paljon, kun hosteilla oli paha mieli. Koulussa ihmiset luuli, että oon outo, kun en välillä jaksanutkaan olla hymy korvissa ja höpöttää niitä näitä. Mua pelotti, pelotti kaikki ympärillä oleva, koska mikään ei ollut tuttua. Olin yksin, aivan yksin huolineni. Ekaa kertaa elämässäni.

Ja niiden kavereiden teko. Ei ollut muuten helppo juttu. Päivästä toiseen yritin jutella ihmisille, ketkä eivät jaksaneet vaihtaa paria sanaa enempää tai keskustelu loppui siihen kun kerroin olevani vaihtari. "Cool", oli yleinen reaktio. Päivästä toiseen kyselin numeroita ja monet monet kerrat jouduin pettymään, kun mun kanssa hengaamaan luvannut tyttö ei ikinä tekstannutkaan. Niin monia petettyjä lupauksia, niin monia takaiskuja. Tekee pahaa edes muistella. Kaikki ihmiset eivät pettäneet lupaustaan ilkeilläkseen. He eivät vain tajunneet, että tollainen mikä ei normaalisti tuntuisi miltään, vaihtarille se on maailmanloppu. Siinä missä kaverin feidatessa Suomessa voisin vain soittaa toiselle kaverille, täällä mulla ei ollut ketään. Tiedättekö, kuinka monta iltapäivää olen istunut sängylläni itkemässä? Monta. Olisin vain niin toivonut, että joku olisi tullut mun luokse ja sanonut, että pitää musta huolen. Ettei mun tarvitse olla enää yksin. Ja sitten pitänyt lupauksensa. Tässä kohtaa haluan esittää pari kysymystä lukiolaisille: Oletko sinä ikinä ajatellut, että vaihtareilla on paljon kavereita ja he ovat todella suosittuja? Oletko sinä ikinä ajatellut, että voisit näkeväsi vaivaa vaihtarin kanssa ystävystyäksesi? Ekaan kysymykseen vastaan, että se että vaihtareilla on toisensa tai että he ovat aina joidenkin kanssa koulussa ei tarkoita sitä, että he eivät haluaisi sinun tutustuvan heihin. Ei se kerro koko totuutta, että koulussa on aina joku, jonka kanssa syödä lounas. Toiseen kysymkseen sanon, että ala ajattelemaan ja tutustu vaihtariin!

Itsevarmuus oli aika nollassa, kun tänne tulin. Ei mulla ollut yhtikäs mitään. Siinä missä Suomessa koulussa mieli nousi, kun näki kaverit, sateinen päiväkin piristyi, kun sai olla rakkaimpien kanssa, kotona sai olla miten haluaa ja koko ajan mulla oli niin sanotusti homma hallussa, täällä palloilin vaan surkeana ympäriinsä ja se pallo tosiaankin oli aivan hukassa. Tunsin itseni luuseriksi, huonoksi ja etten kelvannut kellekään. Jälkeä päin, kun ajattelen asiaa, en minä ollut epäkelpo silloinkaan, tarvitsin vain aikaa. Mulla kesti tajuta, että maailman toiselle puolelle muuttaminen yksin ja vielä tällaisena keskenkasvuisena ei ole helppo nakki, eikä sen sellainen kuulukaan olla. Toivoisin, että muutkin edes yrittäisivät ymmärtää sen.

Minua itketti syksyllä, kun ihmiset kysyivät kolmen kuukauden jälkeen, kauan mulla meni aikaa sopeutumiseen, sillä en tuntenut, että olisin sopeutunut vielä siihenkään mennessä. Tunsin itseni jotenkin vajavaiseksi. Miksen nauttinut vaihtovuodesta? Senhän piti olla unelmani. Se mua pänniikin niin vietävästi, kun aina painotetaan vaan vaihtariuden hyviä puolia ja huonoista hiljennytään. Välikommenttina pyytäisinkin, että jos joku tyyppi vaihtojärjestöstä sattuu tämän lukemaan, te voisitte oikeasti alkaa puhua rehellisesti vaihtovuoden vaikeuksista ja jollain tapaa alkaa valmistamaan tulevia vaihtareita koitokseen. Niin, se tää vaihtovuosi on enemmänkin, koitos eikä mikään lomareissu.

Oon tuntenut syyllisyyttä, syyllisyyttä "vääristä" tunteista. Huonoista fiiliksistä, kyyneleistä, vihasta ja ärsytyksestä. Nyt ymmärrän, ettei ne oo olleet vääriä tunteita, eihän tunteet voi olla vääriä. Tunteet tuntee kuin ne tuntee, paha siihen on mitään tehdä. Siksi sanonkin tuleville vaihtareille: ei ole mitään väärää tuntea pahaa oloa, itke, kun itkettää, vihakin on normaalia ja ärsyttääkin saa välillä. Vaihtareita on verrattu raskaana oleviin naisiin tunnemyllerryksensä kanssa ja voi kuule, pitää paikkansa. Ei sillä, että olisin koskaan ollut raskaana, mutta jos se on vähänkään tällaista niin en ehkä viitentoista vuoteen haluakaan sitä kokea. On siis ollut "pientä" tunteidenailahtelua. Johtunee siitä, että elämä kaiken uuden keskellä ei ole mitenkään tasapainoista, joten miksi ne fiiliksetkään olisi kovin seesteiset. Jatkuva stressi ja huoli painaa mieltä. Se mikä tuntuu hirveältä kotona, tuntuu vaihdossa kymmenen kertaa hirveämmältä. Toisella puolella taas koulukaverin "hi" tuntuu siltä kuin olisi voittanut lotossa. On se vaihtarinmieli ihmeellinen.

Totuttelin ekan puoliskon vaihtovuodesta uuteen ja yritin sietää tyhmää Jenkkilää. Näin virheitä ja epäkohtia. Tuntui, että tapasin vain inhottavia ihmisiä ja elämä oli kurjaa. (Tähän sellainen juttu, että mulla kylläkin oli aika huonoa onnea ihmisten suhteen, tosiaan tapasinkin monta ääliötä) Elämä taasen Suomessa houkutti paljon. Mietin usein, miksi ihmeessä jätin mun mahtavan elämän täynnä mun rakkaita ja tulin tänne elämään tällasta shittiä. Suomi muistui mieleen vaan kauniina maana, missä asiat toimivat ja ihmiset olivat rehellisiä ja hyviä. Rakastuin Suomeen aivan ennenkokemattomalla tavalla. Olin niin ylpeä suomalaisuudestani, että yksikin poikkisana rakkaasta kotimaastani olisi saanut mulla niskavillat pystyyn. No, kyllä minä edelleen rakastan kotimaatani ja olen ylpeä, että olen suomalainen, mutta nyt ymmärrän, miksi tulin tänne. Tarvitsin vain aikaa nähdäkseni, kuinka kaunis uusi kotikaupunkini Salt Lake City on, ymmärtääkseni, kuinka ihania ihmisiä minulla on ympärilläni ja tajutakseni, kuinka mahtavaa täällä on. Miten sitä voikaan rakastua vanhaan ja uuteen niin paljon, mutta täysin eri tavoilla?

Ensimmäinen puolivuotta meni siis lähinnä sopeutumisessa. Rankka ja vaikea prosessi se sopeutuminen sitten olikin. Sanotaan, että helmikuussa alkaa vaihtareilla se paras aika. So damn true. Olen löytänyt vankat rutiinit elämäni ympärille, olen itsevarma ja voin olla oma itseni jenkki-ihmisteni ympärillä. Minulla on elämä. Elämä, johon kuuluu rakastava perhe, joka ärsyttää välillä, ja jonka mielestä minä olen rasittava joskus. Mutta he kuitenkin rakastavat minua niin paljon ja minä rakastan heitä. Minulla on myös ystäviä. Ystäviä, joihin luottaa ja joiden kanssa on aina hauskaa. Ystäviä, joille voin näyttää oikean luonteeni, mutta he eivät silti lopeta välittämistään. Minulla on elämä, josta ei puutu mitään. En tunne itseäni enää vajavaiseksi tai turhaksi. Minulla on välitetty olo ja olen onnellinen. Vaikeuksien kautta voittoon, niin kai se meni.
Sanoisin tuleville vaihtareille, että älkää luovuttako ennen helmikuuta. En arvostele kenenkään valintoja, mutta ihan totta, puolivälin jälkeen se helpottaa. Trust me. Mun elämä ennen joulua oli toisinaan kärsimistä, muutoin korkeintaan kestämistä, mihin kuului ehkä jotain pieniä ilonhetkiä. Nyt mun elämä on mahtavaa. Mulla on hauskaa, mulla on kivaa. Rakastan elämääni. Aivan kuten rakastin elämääni ennen vaihtovuottanikin. Katuisin, jos olisin jättänyt vuoteni kesken. Katuisin, jos olisin lähtenyt puolen vuoden vaihtariksi.

Vaihtovuoteni aikana olen käynyt läpi suurista odotuksista kovan kolauksen maanpinnalle, suorastaan käynyt pohjan kautta. Siitä jatkanut pikkuhiljaa eteen päin oppien, tutkien ja ennen kaikkea sopeutuen ja tottuen uuteen. Oppinut hyväksymään itseni ja muut, oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan tavalla, jota en ennen ymmärtänyt. Oppinut asioiden tärkeydestä. Vaihtovuosi on ollut aivan ihanaa aikaa, mutta myös hirveän kauheaa. Kokemuksena se on mittaamattoman arvokas. Ei mun tarkoituksena ollut tulla pitämään vaan hauskaa Amerikkaan. Ei vaihtovuosi ole hupia. Se on oppimista, kasvamista ja itsenäistymistä. Ja nuo asiat ovat paljon arvokkaampia kuin se hauskanpito. Jokainen vaihtari ymmärtää sen. Muut pitävät tämän kertovia vaihtareita kerskuvina hölmöinä, jotka ovat nyt niin olevinaan, kun ovat kerran toisessa maassa asuneet. No, sanon vain, että on se vain perhanan cool rakentaa elämä yksin toiseen maahan. On perhanan cool olla vaihtari. Se on saavutus, josta olen ylpein ikinä. Klisee tai ei, se on asia, joka on tehnyt minusta sen kuka olen nyt.