Annika in The USA

Annika in The USA

torstai 20. helmikuuta 2014

Exchange is the worst year in your life so far -without doubt

Usein sanotaan, että vaihtovuosi on paras vuosi tähänastisessa elämässä, varmasti niin onkin. Se kuitenkin on myös kamalin vuosi elämässä, ei epäilystäkään.

Kirjoitan tämän postauksen perustuen omiin kokemuksiini ja niihin lukuisiin keskusteluihin, joita olen käynyt entisten ja tämän hetkisten vaihtareiden kanssa. Niin niiden, jotka ovat olleet Amerikassa kuin muissakin maissa vaihdossa. Niin suomalaisten vaihtareiden kuin muunmaalaistenkin. Arviolta 9/10 kertoo tämän saman tarinan. Postaus on tarkoitettu etenkin tuleville vaihtareille, joilla vaihtovuosi siintää mielessä vasta suurena unelmana ja mahtavana seikkailuna (ei siinä siis mitään pahaa ole, itsekin ajattelin ennen vaihtovuotta, mitä kaikkea upeaa vaihtovuonna tapahtuukaan), sekä niille, jotka ihmettelevät vaihtareiden pahaa mieltä ja "kiittämättömyyttä". Toiset vaihtarit, ottaisin mielelläni kommentteja vastaan, että kuulostaako yhtään tutulta vai puhunko ihan puuta heinää.

Vaihtovuoteen lähdetään hyvä mieli, hymy ja seikkailunhalua matkassa. Usein kuullaan, kun vaihtarit sanovat Suomen olevan tylsä maa ja halutaan nähdä maailmaa. Näin sanoi myös allekirjoittanut naiivina vielä alle vuosi sitten. Odotukset useimmilla on melkoisen korkealla. Odotetaan parasta vuotta ikinä. Ollaan kuultu tarinoita, kuinka vaihtareista tulee heti koulun suosituimpia ja kaikki pojat ja tytöt juoksee perässä. Usein ajatellaan myös, että se asennehan ratkaisee kaiken. Ja kaikilla vaihtareillahan on ihan paras asenne ikinä, eihän se nyt vaikeaa olla lähteä toteuttamaan unelmaansa. Lähdetään vaan nauttimaan vaihtovuodesta!

Sitten saavutaan päämäärään. Tuntemattomat ihmiset odottavat kentällä ja halailevat ja ovat innoissaan vaihtarista. Vaihtari ei vielä tajua ikävöidä vanhaa, vaan mielessä siintää uusi upea elämä toisessa maassa. "Tätä mie oon oottanut niin pitkään!" ajatellaan ja hymy korvissa aloitetaan vaihtovuosi.

Ekaksi kuljetaan suu apposen auki ja ihaillaan kaikkea uutta ympärillä. Perhekin on niin ihana ja uusi huone niin sikaupee. Pari viikkoa jaksetaan hihkua, kuinka upeaa uudessa paikassa onkaan.

Aletaanpas sitten puhua siitä uudesta upeasta elämästä uudessa paikassa. Niin, siis mikä elämä? Kotoa lähti tyyppi, jolla oli perhe, jonka on tuntenut koko elämänsä, ystäviä monien vuosien takaa, koti, jossa on asuttu niin kauan, että tiedetään missä kaikki jutut on, tiedetään miten yhteiskunta toimii ja silloin kunhan vain nautitaan elämästä. Uuteen paikkaan taas tullaan yksin. Ympärillä on asioita, joista mikään ei ole oma. Asioita, joista ei tiedä yhtikäs mitään. Ihmisiä, jotka käyttäytyvät eri tavalla ja puhuvat eri kieltä. Uudessa paikassa vaihtarilla ei ole sitä omaa paikkaa. Ja sen oman paikan löytäminen tulee olemaan pitkä ja kivinen tie. Just saying.

Vaihtarin eka puoli vuotta on kovaa työtä. Samaan aikaan kun pitäisi tehdä vaikutusta uuteen perheeseen ja yrittää saada kavereita, pärjätä uuden elämän tuominen haasteiden kanssa, päälle iskee kulttuurishokki ja koti-ikäväkin painaa mieltä. Sana kulttuurishokki ei sanonut minulle ennen vaihtovuotta paljoakaan. Nyt tiedän kyllä sen todellisen merkityksen. Se tunne on aivan kamala. Kaikki tuntui kauhealta, siis ihan hirveältä. Kaikki itketti ja tunteet olivat pinnassa koko ajan. Kaikki ärsytti ja kaikki ympärillä tuntui väärältä. Niin ja siis tuo paha olo ei ole mikään viikon mittainen keissi, vaan voi hyvinkin kestää monia kuukausia. Mulla se kesti erilaisina leveleinä ainakin kolme kuukautta. Samaan aikaan ikävöin perhettä, ystäviä ja sitä oikeaa kotia niin paljon. Ikävöin sitä tunnetta, kun mut hyväksyttiin sellaisena joka olin. Kun mua oikeasti rakastettiin. Kun pystyin sanoa mitä haluan ja olla kuten haluan, mutta silti mun läheiset välittivät musta. Täällä mun piti vain todistella koko ajan ja kaikille.

Ekoina kuukausina mua väsytti niin paljon. Mieli kävi ylikierroksilla ja se rasitti myös fyysisesti. Oli rankkaa olla koko ajan skarppina, olla tekemässä ystäviä, esittää pirteää, vaikka oikeasti vaan olisi halunnut itkeä. Oli hirveän väsyttävää olla opettelemassa koko ajan uutta. Ja pahinta oli, ettei kukaan ympärillä tuntunut ymmärtävän. Kotiväki vaan toivotti tsemppejä ja ihmetteli "valitustani". Host perhe luuli, että heissä on jotain vikaa ja otti siitä itseensä. Mua harmitti niin paljon, kun hosteilla oli paha mieli. Koulussa ihmiset luuli, että oon outo, kun en välillä jaksanutkaan olla hymy korvissa ja höpöttää niitä näitä. Mua pelotti, pelotti kaikki ympärillä oleva, koska mikään ei ollut tuttua. Olin yksin, aivan yksin huolineni. Ekaa kertaa elämässäni.

Ja niiden kavereiden teko. Ei ollut muuten helppo juttu. Päivästä toiseen yritin jutella ihmisille, ketkä eivät jaksaneet vaihtaa paria sanaa enempää tai keskustelu loppui siihen kun kerroin olevani vaihtari. "Cool", oli yleinen reaktio. Päivästä toiseen kyselin numeroita ja monet monet kerrat jouduin pettymään, kun mun kanssa hengaamaan luvannut tyttö ei ikinä tekstannutkaan. Niin monia petettyjä lupauksia, niin monia takaiskuja. Tekee pahaa edes muistella. Kaikki ihmiset eivät pettäneet lupaustaan ilkeilläkseen. He eivät vain tajunneet, että tollainen mikä ei normaalisti tuntuisi miltään, vaihtarille se on maailmanloppu. Siinä missä kaverin feidatessa Suomessa voisin vain soittaa toiselle kaverille, täällä mulla ei ollut ketään. Tiedättekö, kuinka monta iltapäivää olen istunut sängylläni itkemässä? Monta. Olisin vain niin toivonut, että joku olisi tullut mun luokse ja sanonut, että pitää musta huolen. Ettei mun tarvitse olla enää yksin. Ja sitten pitänyt lupauksensa. Tässä kohtaa haluan esittää pari kysymystä lukiolaisille: Oletko sinä ikinä ajatellut, että vaihtareilla on paljon kavereita ja he ovat todella suosittuja? Oletko sinä ikinä ajatellut, että voisit näkeväsi vaivaa vaihtarin kanssa ystävystyäksesi? Ekaan kysymykseen vastaan, että se että vaihtareilla on toisensa tai että he ovat aina joidenkin kanssa koulussa ei tarkoita sitä, että he eivät haluaisi sinun tutustuvan heihin. Ei se kerro koko totuutta, että koulussa on aina joku, jonka kanssa syödä lounas. Toiseen kysymkseen sanon, että ala ajattelemaan ja tutustu vaihtariin!

Itsevarmuus oli aika nollassa, kun tänne tulin. Ei mulla ollut yhtikäs mitään. Siinä missä Suomessa koulussa mieli nousi, kun näki kaverit, sateinen päiväkin piristyi, kun sai olla rakkaimpien kanssa, kotona sai olla miten haluaa ja koko ajan mulla oli niin sanotusti homma hallussa, täällä palloilin vaan surkeana ympäriinsä ja se pallo tosiaankin oli aivan hukassa. Tunsin itseni luuseriksi, huonoksi ja etten kelvannut kellekään. Jälkeä päin, kun ajattelen asiaa, en minä ollut epäkelpo silloinkaan, tarvitsin vain aikaa. Mulla kesti tajuta, että maailman toiselle puolelle muuttaminen yksin ja vielä tällaisena keskenkasvuisena ei ole helppo nakki, eikä sen sellainen kuulukaan olla. Toivoisin, että muutkin edes yrittäisivät ymmärtää sen.

Minua itketti syksyllä, kun ihmiset kysyivät kolmen kuukauden jälkeen, kauan mulla meni aikaa sopeutumiseen, sillä en tuntenut, että olisin sopeutunut vielä siihenkään mennessä. Tunsin itseni jotenkin vajavaiseksi. Miksen nauttinut vaihtovuodesta? Senhän piti olla unelmani. Se mua pänniikin niin vietävästi, kun aina painotetaan vaan vaihtariuden hyviä puolia ja huonoista hiljennytään. Välikommenttina pyytäisinkin, että jos joku tyyppi vaihtojärjestöstä sattuu tämän lukemaan, te voisitte oikeasti alkaa puhua rehellisesti vaihtovuoden vaikeuksista ja jollain tapaa alkaa valmistamaan tulevia vaihtareita koitokseen. Niin, se tää vaihtovuosi on enemmänkin, koitos eikä mikään lomareissu.

Oon tuntenut syyllisyyttä, syyllisyyttä "vääristä" tunteista. Huonoista fiiliksistä, kyyneleistä, vihasta ja ärsytyksestä. Nyt ymmärrän, ettei ne oo olleet vääriä tunteita, eihän tunteet voi olla vääriä. Tunteet tuntee kuin ne tuntee, paha siihen on mitään tehdä. Siksi sanonkin tuleville vaihtareille: ei ole mitään väärää tuntea pahaa oloa, itke, kun itkettää, vihakin on normaalia ja ärsyttääkin saa välillä. Vaihtareita on verrattu raskaana oleviin naisiin tunnemyllerryksensä kanssa ja voi kuule, pitää paikkansa. Ei sillä, että olisin koskaan ollut raskaana, mutta jos se on vähänkään tällaista niin en ehkä viitentoista vuoteen haluakaan sitä kokea. On siis ollut "pientä" tunteidenailahtelua. Johtunee siitä, että elämä kaiken uuden keskellä ei ole mitenkään tasapainoista, joten miksi ne fiiliksetkään olisi kovin seesteiset. Jatkuva stressi ja huoli painaa mieltä. Se mikä tuntuu hirveältä kotona, tuntuu vaihdossa kymmenen kertaa hirveämmältä. Toisella puolella taas koulukaverin "hi" tuntuu siltä kuin olisi voittanut lotossa. On se vaihtarinmieli ihmeellinen.

Totuttelin ekan puoliskon vaihtovuodesta uuteen ja yritin sietää tyhmää Jenkkilää. Näin virheitä ja epäkohtia. Tuntui, että tapasin vain inhottavia ihmisiä ja elämä oli kurjaa. (Tähän sellainen juttu, että mulla kylläkin oli aika huonoa onnea ihmisten suhteen, tosiaan tapasinkin monta ääliötä) Elämä taasen Suomessa houkutti paljon. Mietin usein, miksi ihmeessä jätin mun mahtavan elämän täynnä mun rakkaita ja tulin tänne elämään tällasta shittiä. Suomi muistui mieleen vaan kauniina maana, missä asiat toimivat ja ihmiset olivat rehellisiä ja hyviä. Rakastuin Suomeen aivan ennenkokemattomalla tavalla. Olin niin ylpeä suomalaisuudestani, että yksikin poikkisana rakkaasta kotimaastani olisi saanut mulla niskavillat pystyyn. No, kyllä minä edelleen rakastan kotimaatani ja olen ylpeä, että olen suomalainen, mutta nyt ymmärrän, miksi tulin tänne. Tarvitsin vain aikaa nähdäkseni, kuinka kaunis uusi kotikaupunkini Salt Lake City on, ymmärtääkseni, kuinka ihania ihmisiä minulla on ympärilläni ja tajutakseni, kuinka mahtavaa täällä on. Miten sitä voikaan rakastua vanhaan ja uuteen niin paljon, mutta täysin eri tavoilla?

Ensimmäinen puolivuotta meni siis lähinnä sopeutumisessa. Rankka ja vaikea prosessi se sopeutuminen sitten olikin. Sanotaan, että helmikuussa alkaa vaihtareilla se paras aika. So damn true. Olen löytänyt vankat rutiinit elämäni ympärille, olen itsevarma ja voin olla oma itseni jenkki-ihmisteni ympärillä. Minulla on elämä. Elämä, johon kuuluu rakastava perhe, joka ärsyttää välillä, ja jonka mielestä minä olen rasittava joskus. Mutta he kuitenkin rakastavat minua niin paljon ja minä rakastan heitä. Minulla on myös ystäviä. Ystäviä, joihin luottaa ja joiden kanssa on aina hauskaa. Ystäviä, joille voin näyttää oikean luonteeni, mutta he eivät silti lopeta välittämistään. Minulla on elämä, josta ei puutu mitään. En tunne itseäni enää vajavaiseksi tai turhaksi. Minulla on välitetty olo ja olen onnellinen. Vaikeuksien kautta voittoon, niin kai se meni.
Sanoisin tuleville vaihtareille, että älkää luovuttako ennen helmikuuta. En arvostele kenenkään valintoja, mutta ihan totta, puolivälin jälkeen se helpottaa. Trust me. Mun elämä ennen joulua oli toisinaan kärsimistä, muutoin korkeintaan kestämistä, mihin kuului ehkä jotain pieniä ilonhetkiä. Nyt mun elämä on mahtavaa. Mulla on hauskaa, mulla on kivaa. Rakastan elämääni. Aivan kuten rakastin elämääni ennen vaihtovuottanikin. Katuisin, jos olisin jättänyt vuoteni kesken. Katuisin, jos olisin lähtenyt puolen vuoden vaihtariksi.

Vaihtovuoteni aikana olen käynyt läpi suurista odotuksista kovan kolauksen maanpinnalle, suorastaan käynyt pohjan kautta. Siitä jatkanut pikkuhiljaa eteen päin oppien, tutkien ja ennen kaikkea sopeutuen ja tottuen uuteen. Oppinut hyväksymään itseni ja muut, oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan tavalla, jota en ennen ymmärtänyt. Oppinut asioiden tärkeydestä. Vaihtovuosi on ollut aivan ihanaa aikaa, mutta myös hirveän kauheaa. Kokemuksena se on mittaamattoman arvokas. Ei mun tarkoituksena ollut tulla pitämään vaan hauskaa Amerikkaan. Ei vaihtovuosi ole hupia. Se on oppimista, kasvamista ja itsenäistymistä. Ja nuo asiat ovat paljon arvokkaampia kuin se hauskanpito. Jokainen vaihtari ymmärtää sen. Muut pitävät tämän kertovia vaihtareita kerskuvina hölmöinä, jotka ovat nyt niin olevinaan, kun ovat kerran toisessa maassa asuneet. No, sanon vain, että on se vain perhanan cool rakentaa elämä yksin toiseen maahan. On perhanan cool olla vaihtari. Se on saavutus, josta olen ylpein ikinä. Klisee tai ei, se on asia, joka on tehnyt minusta sen kuka olen nyt.

34 kommenttia:

Annukka kirjoitti...

Oot niin rohkee, ettei voi kuin ihailla! Kiitos, että kerroit myös niistä "vaietuista" ja "kielletyistä" asioista suoraan ja niinkuin ne ovat, etkä käynyt hienostelemaan ja sanomaan, että kaikki on koko ajan niin ihanan täydellistä. Toivottavasti loppuaika vaihtarina on oikeasti täydellinen ja saat nauttia kaikesta täysillä! :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihana tyttäreni <3 , olen sinusta niin niin ylpeä <3

Tuulia Putkonen kirjoitti...

No me ollaan aika paljon puhuttukkin fiiliksistä vuoden aikana mutta tästä postauksesta pystyn olla vaan osittain samaa mieltä. Musta tuntuu että sulla on ollu aika hankalakin alkuvuosi, samaa mieltä oon siitä että sopeutuminen kestää tosi kauan mutta vaikka mullakin on ollut omat vaikeuteni niin en menis sanomaan että ainakaan mulla on ollu "huonoin" vuosi ikinä, vaikka vaikeeta on ollutkin. Mutta - siitä oon niin samaa mieltä että uuden vuoden jälkeen, tässä helmikuun aikaan lähtee kyllä se paras aika! Nyt musta kans vasta tuntuu että oon sopeutunu ja mulla on ihana elämä täällä. Alkuvuoden puolella oli noita tunneheittelyitä kyllä, mutta en oo ehkä kokenut niitä noin voimakkaina kuin sinä. Mutta kyllä tää on koettelemus jokaiselle, hyvinä kuin huonoinakin aikoina ja useasti ihmisillä on korkeammat odotukset ja ehkä sullakin oli erilaiset odotukset vuodelle.. On niin jännä huomata miten samoin, mutta myös erin, vaihtarit kokee oman vuotensa :-) all in all hyvä kirjoitus sun fiiliksistä, mutta halusin vaan omalla kommentillani sanoa että ei kaikilla onneks noin rankkaa oo se alkuvuosikaan!

Anonyymi kirjoitti...

Yleensä en blogeihin vaivaudu kommentoimaan, mutta nyt on pakko. Täytyy sanoa, että tää sun teksti sai kyyneleet mun silmiin. Aivan upeaa! Itehä en oo siis vaihtari, enkä ees tuleva, mutta pisti miettimään silti. Ihailen sitä rehellistä tapaa, miten kirjotat, etkä vain hehkuta positiivisia puolia. Aivan mahtavaa että oot selvinny vaikeistakin ajoista siellä, etkä oo missään vaiheessa luovuttanut. Mieti kuinka mahtava ja kasvattava kokemus tämä on sulle, kun tuut sitten Suomeen niin vastoinkäymisten kohdalla voit miettiä tätä vuotta ja kaikkea mitä olet kokenut ja mistä kuitenkin olet elävänä selvinnyt. Voisin melkeen sanoa että olet mun esikuva, ja ihailen todellakin sun arvostavaa jalat maassa- elämäntyyliäsi. Ja näinhän se elämässä on, että hyviä ja positiivisia asioita ei voi kokea, ellei niitä negatiivisiakin ole. Sun ei tarvii pysyä vahvana ketään tai mitään muita varten, muista se. Aseta vain itsellesi tavoite, että voit olla ITSESTÄSI ylpeä siitä, että olet selvinnyt rankan ja kokemusrikkaan vuoden jälkeen. Paljon tsemppiä sulle sinne, ota kaikki hyöty irti jäljellä olevasta ajasta!
ps. jos tää ois joku äidinkielen esseetehtävä nii antaisin täyden kympin! :D

Anonyymi kirjoitti...

Onko Luca jossain ku pisti instaa jotai "please come back" tai jotai?

Roosa Niemi kirjoitti...

Täytyy sanoa, että aivan uskomattoman hyvä postaus! Oon itse vaihdossa Tampassa, Floridassa, ja voin kyllä niin samaistua tohon postaukseen! Omalla kohdalla tunnemylläkkä ekoina kuukausina ei ollut ehkä yhtä vahva, mutta tiedän kyllä niin sataprosenttisesti mistä puhut! Tykkään muutenkin sun blogista ja kirjotustyylistä! :) (tsekkaa mun blogi: roosamerica.blogspot.com )

Sansku kirjoitti...

Oon vaihtarina kanssa jenkeissä, mut mun pitää kyllä sanoo et en voi samaistua sun tekstiin! Mulla oli alkuvuosi kaikista helpoin, elo-syyskuu , kaikkien uusien j jenkki kavereiden kanssa oli nii jänniä ja 'cool' hengailla. Kaikki tuntu uudelta ja mahtavalta, ihmiset oli kiinnostuneita ja kaikki rullas nii hyvin et vieläkin ikävöin noita aikoja! Sitten ne ihanat jenkki kaverit alko tuntuu tavallisilta, ja jotenki huomas kuinka ne ei ookkaa nii mahtavii ja kui kaks naamasii jotkut on.. Siinä vaihessa tuli pieni paniikki mut silti tästä huolimatta löysin kuukaudes sieltä ne 'omat' kaverit ja siitä lähtien on taas ollu hyvää.. Mut musta tää koko kokemus riippuu nii paljo siitä missä päin usaa on, mä oon minnesotassa pienessä 5,000 ihmisen yhteisössä, ja koulussa on vaa 300 ihmistä. Täällä kaikki ties mut ennen kun tiesin ketää ja oltii jo valmisteltu kaikkee meille, enne kun oltii ees tavattu.

Annabel kirjoitti...

tosi hienosti kirjotettu postaus! ihanaa kuulla nii todenmukasesti vaihtovuodest!!! ^_^

Anonyymi kirjoitti...

oon ite entinen vaihtari ja allekirjotan sun tekstistä melki kaiken! Hyvin kirjotettu! :) pakko sanoo että ottaa edelleen päähän se että kaikki tulevat vaihtarit lähtee niiiiiin pää pilvissä maailmalle koska kukaan ei kerro totuutta, toivottavasti moni löytää tän sun tekstin asiasta ja se avais ihmisten silmiä!

Saara Sofia kirjoitti...

Tässä on paljon tuttua. Muutin Englantiin 14-vuotiaana ja mulla meni lähes puolitoista vuotta sopeutua täällä elämiseen, kielen taitamiseen ja oikeiden kavereiden saamiseen. Muutin toki perheen kanssa mutta en ollut perheeni kanssa kovinkaan läheisissä väleissä, joten tuntui usein, että olin yksin. Kaikki kaverit Suomessa olivat todella kateellisia siitä, että pääsin asumaan Lontooseen ja päällisin puolin tuntui siltä, että piti näyttää rohkeaa naamaa. Ei jokaiselle kysyjälle voinut lähteä valittamaan.
Hyvin kirjoitettu postaus!

tiinaellen kirjoitti...

Täällä kans yks joka vois melkein 100% prosenttisesti allekirjottaa kaiken mitä kirjotit. Itse en varmaan ees osais pistää ajatuksiani noin hyvin sanoiks, mutta tiedän kun takaisin Suomeen pääsen että katson vaihtareita kyllä ihan uusin silmin, kun tiedän millasta se vaihtarin elämä oikeesti on. Jatka kirjottamista, antaa selvempää kuvaa kaikille tästä vaihto-oppilaan elämästä!

Enna kirjoitti...

Ihanasti kirjotettu! Mä yhdyn kans sun tekstiin! Ainut mikä mulla ois ero ni ois et mulla osa noista tunteista on tullu nyt vasta. Mä haluan kotiin ja jos multa ois kysytty viime vuoden puolella, mä en ois missään vaiheessa sanonu joo kotiin lähtemiselle. Nyt kuitenki mulla on fiilis et mä en "jaksa" enää olla täällä, miten ihanaa oiskaan olla Suomessa. Tammikuu oli mulle toooosi rankka kuukausi ja tuntuu että nyt vähän helpottaa mutta sitte se iskee taas. Mä lasken päiviä että mä pääsen kotiin mutta mä lasken myös päiviä siihen et on prom ja graduation. Niin ristiriitasta..
:D ja todellakin ymmärrän sen ku suomen väki sanoo tsemppejä yms mutta silti ne ei vaan tajua ja turhauttaa ku sanoo sitä ja tätä niin ne vastaa et hyvin se menee.. :)

Anonyymi kirjoitti...

Totta puhut neitiseni. Ex vaihtarina sanon et itel puoles välis ne ekojen kuukausien vaikeudet tuntui ihan pieniltä ja etenkin sitten vuoden lopussa. Kun oon puhun kavereiden ja perheen kanssa, he sanoi et mun puheet vaihtovuoden alussa oli kuin masentuneella konsanaan. Et sillee kyl sanoisin, et kyl se aika kultaa muistot ja ne vaikeudetkin kun on selätetty ja pääsee oikeesti nauttimaan vaihtovuodesta, ei siin kohtaa enää muista miten kauhean vaikeaa se alku oli. Väittäsin ettei ykskää vaihtari voi sanoa vaihtovuoden olevan helppo. Tietenkin toisilla on parempaa tuuria. Ite tapasin mun parhaat kaverit vaihtovuoden puolessa välissä ja sit ennen vaa jotaa kunnon idiootteja jotka feidas ja oli niin kaksnaamasia et huhuh, itkettää ees muistella.. sit taas joillan on hyvä tuuri ja tapaa oikeita ihmisiä alusta asti. Vaikken silti sanoisi et vaihtovuos koskaa ois helppoo..

Mahtava teksti Annika! Nyt kun monet on kirjottan et sulla on ollut ehk viel hieman normaalii rankempaa ni must kyl tekstist paistaa se arvostus kokemuksiasi kohtaan. Ja musta tuntuu et tarkotuksella kirjotit tekstin yliampuvampaan sävyyn ja siitä pidinkin, koska maailma on täys viahtariblogeja täys kauniita kuvia ja sievisteleviä tekstejä. Uskon et tekstistäs on apua tuleville vaihtareille :)

Anonyymi kirjoitti...

Word. Mul ei oo lisättävää. Upeeta et joku kirjottaa vaihtovuodesta huonompiakin puolia. Ketuttaa lukee niit blogeja, facebook tekstejä ja kuvia joist saa kuvan et vaihtarina olo on ku ruusuil tanssimista.. ja sit samaset tyypit lähtee kotiin kesken vuoden ku ei pää kestä :D joo o..

Sinaccc kirjoitti...

Joo aina sanotaan, että pitää ajatella postitiivisesti, mutta ei niitä negatiivisiä asioita voi unohtaa. Joskus nekin on tuotava pinnalle, auttaakseen muita ja saamaan purettua omia tunteita. Ihan mahtavaa et jaksoit näinkin pitkän jutun kirjottaa ja innolla luin! Nauti loppuaika täysillä, työtä oot sen eteen tehnyt ja paljon! Ja ne Lucan insta jutut on muute hauskoja :D ootte kuin sisarukset

Anonyymi kirjoitti...

Hieno kirjoitus. Niinhän sitä sanotaan, että kaukaa näkee lähelle <3. Minusta ei olisi ollut vaihtoon. Olette uskomattoman rohkeita! T.vaihtarin äiti

Ronja kirjoitti...

Mä tykkään että oot kirjottanu myös näistä huonoista puolista, mua ärsyttää kun hehkutetaan pelkkiä hyviä puolia ja yritän olla oman blogin kanssa myös rehellinen sen suhteen. Oon ite Ranskassa vaihdossa ja osaan samaistuu tosi paljon tähän tekstiin, mutten kyllä vielä tässäkään kohdassa vuotta tosiaan rakasta mun elämää täällä. En mä vihaa olla täällä mutten myöskään nauti niin paljoa kun haluisin. Myöskään täällä ei ihmiset oo kauheen kiinnostuneita (ellei sitten oo poika ja hyvännäköinen). Mut lähiaikoina just oon tajunnut kuinka paljon arvostan Suomea tän ansioista ja otan vaihtovuoden vaan kasvattavana kokemuksena, minkä jälkeen tunnen itteni paremmin. Tsemppiä sulle, tsekkaa mun blogi jos kiinnostaa :)
https://ronjamaailmalla.blogspot.com

Anonyymi kirjoitti...

Wow. Ite oon vaihtarina Skotlannissa ja hassua lukee tällästä. Oon ollut täällä nyt 7 kuukautta ja en oo kotio halunnu ollenkaa missään vaiheessa, vaikka hostperhe onkin aika perseestä välilä ollutkin. Sopeuduin aika äkkiä, että multa noi pahat fiilikset puuttuu melkein kokonaan. Koulussa mä sain heti paljon kavereita ja niitä riittää vieläkin, vaikka parilta taitaa olla innostus jo lopahtanutkin. Koulu on ollut kokoajan tosi vastaanottavainen ja ymmärtäväinen muutenkin.. Riippuu varmaan aika paljon paikasta et millanen vuosi se sitten tulee olemaan.

Anonyymi kirjoitti...

Olisko nyt niiden kivojen asioiden aika, joita voisit postailla tännekin `

Annika kirjoitti...

Haluun nyt ihan ekaksi kiittää hirveästi kaikista näistä kommenteista ja siitä että näin moni tuli jakamaan kokemuksiaan! Sitten vielä anteeksipyyntö siitä, että kommentteihin vastaaminen tulee vasta nyt!

Annukka: Kiitos paljon! <3 Tän postauksen tarkoituksena olikin herättää ihmiset pohtimaan myös niitä vaikeampia asioita vaihtovuodessa.

Anonyymi/äiti: Tuntuu hyvältä, kun sanot noin äiskä <3

Tuulia: Se on totta, että vaihtovuodet ovat kaikille erilaiset, kaikkihan oomme erilaisia ihmisiä :) Mulle vaihtovuoden alku oli varmasti vaikeampaa huonosta tuuristakin johtuen, mutta nyt kun mietin niin ei se nyt niin kamalaa ollut (varsinkaan kun hirveämpääkin voi olla..) mutta nää jutut tähänkin tekstiin otin päiväkirjastani ja blogin luonnospostauksista, järkytyin itekin kuinka pohjalla oon ollut. Tän postauksen ideana olikin kertoa, että vaihtovuosi ei läheskään aina ole vaan ruusuilla tanssimista ja iloa ja hauskanpitoa, todella moni niin kuvittelee. En mie ketään halua pelotella tällä, vaan enemmänkin sanoa, että se on ihan okei, jos tuntuu rankalta :) Moni kokee syyllisyyttä noista tunteista. Kiitos Tuulia sun kommentista ja muutenkin kaikista niistä keskusteluista, mitä ollaan sun kanssa käyty, oot ollut tosi iso tuki mulle, varsinkin niinä vaihtovuoden alun synkimpinä hetkinä <3

2. Anonyymi: Kiitos aivan ihanasta kommentistasi! <3 Mie en löydä sanoja, miten upealta tälläiset sanat tuntuu :) Musta tuntuu hyvältä, jos tekstini on koskettanut. Kaikkea hyvää sinulle, olet ihana!

3. Anonyymi: Joo se rontti oli Hawaiilla viime viikon!:D

Roosa Niemi: Kiitos paljon kommentistasi! Mahtavaa, kun jaoit omaa kokemustasi :) Tsekkaan blogisi!

Sansku: Toi on kyllä totta että monella se alku voikin olla ihan mahtavaa ja sitten tulee vaikeampaa aikaa! Toi on totta että tietenkin paikka vaikuttaa, omalla kohdallani voin kertoa että pelkkä toiseen highschooliin päätyminen olisi helpottanut ihan järkyttävän paljon. Ja oon miekin miettinyt useesti, että oisko mun vaihtovuosi ollut helpompi, jos oisin tavannut aiemmin näitä ihmisiä, ketkä tänä päivänä ovat korvaamattoman tärkeitä. Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi!:)

Annabel: Kiitos kommentistasi!:)

4. Anonyymi: Kiitos kommentistasi :) Se mun tarkotus oliskin tällä tekstillä, puhutella etenkin tulevia vaihtareita!

Annika kirjoitti...

Saara Sofia: Tiedän niin ton kun ihmiset on silleen että oon niin kade sulle, mitä vaitat kun sulla on mahdollisuus olla siella jne.. Kyl miekin myönnän että oon muutamasti esittänyt ilosempaa ku oon oikeesti ollut ja antanut positiivisemman kuvan, just sen takia kun on ollut vähän syyllinen olo niistä huonoista fiiliksistä.. Kiitos kuitenkin kommentista!:) Muista, että oot tosi vahva ja se että sopeutuu uuteen paikkaan ei ole helppo juttu, sie teit sen ja saat olla enemmän ku ylpeä itsestäsi!

Tiinaellen: Kiitos kommentistasi, ihanaa kun kerroit vähän omistakin fiiliksistäsi :) Se mun blogin tarkoitus onkin, antaa kuvaa vaihtarin elämästä niin hyvässä kuin pahassa!

Enna: Joo mullakin on ollut noita kausia, ton huonomman joukossa kun kaikki onkin tosi hyvin. Mut sitten just pienikin vastoinkäyminen on vetänyt mielen ihan matalaksi :( Nyt alkaa tuntuu elämä tasapainosemmalta ja olen enemmän oma itseni, kun en kaikesta hetkahda :) Tsemppiä sulle ja usko pois, I feel u girl! Muistathan, että myö vaihtarit olla vahvoja ja rohkeita, kun ollaan uskallettu tälläseen kotkotukseen!

5. Anonyymi: Upeaa, kun entinenkin vaihtari on noteerannut mun tekstin! Sama täällä, ei mustakaan noi alun alamäet ja vastoinkäymiset nyt tunnu niin kamalilta, kun mulla nyt menee niin hyvin ja oon onnellinen, mutta kun luen päiväkirjaani ja tekstejä, joita oon kirjottanut niinä aikoina, järkyttää katoa miten masentunut sitä onkaan melkeimpä ollut. Tosiaan mun tekstin tarkoitus olikin korostaa niitä vaihtovuoden huonoja puolia, hyvistä puhutaan joka paikassa ja aina. Tarkoituksena on tehdä postaus, miksi vaihtovuosi on paras vuosi elämässä, ihan vaan kertoakseni ihmisille, että kyllä mulla täällä kivaakin on ja paljon hyvääkin on käynyt ;) Kiitos kommentistasi!

6. Anonyymi: Kiitos!:) Niimpä niin, oon miekin noita tarinoita kuullut ja katsout vierestä. Jokainen kuitenkin tietää itse itsensä ja elämänsä, enkä ala kenenkään valintoja arvostelemaan. Vaikka miekin kirjoitan huonoistakin asioista vaihtovuodessa, mun vaihtovuosi on tosi ihana ja upea :)

Sinaccc: Kiitokset sanoistasi! Mua varmaan pidetään jotenkin emotionaalisesti sekona, kun tuon aina kaiken blogiin, mutta jonkunhan senkin on tehtävä haha :D Ei vaan blogistani on nimenomaan apua itselleni, kun pääsen purkamaan tunteita ja saan vertaistukea kommentoijilta, mutta samalla ainakin toivoisin, että blogi auttaisi myös muita.
Haha Luca onkin vähän kuin mun veli XD Niin ihana, mutta niin kamala! Mun instasta sais se kyllä pysyä poissa :p

7. Anonyymi/vaihtarin äiti: Kiitos paljon kommentistasi, toi sanonta on niin uskomattoman totta :)

Ronja: Kaikessa hyvässäkin on huonoa, turha niitä vaihtovuoden vaikeitakaan asioita on salailemaan :) Tsemppiä sulle Ranskaan ja paljon voimia! En miekään vielä reilu kuukausi sitten nauttinut olostani täällä, yhtäkkiä asiat kuitenkin alkoivat loksahdella paikoilleen, toivottavasti sullekin käy niin. Toi on totta et ne vaikeat ajat osaa kuitenkin nähdä kasvattavana kokemuksena ja kyllä vaihtovuonna vaan oppii itsestään niin paljon uutta. Mie katon blogisi!:)

8. Anonyymi: Se on totta, että kavereiden saaminen helpottaa sopeutumista. Kyllä mullakin se olisi ollut varmasti helpompaa, jos en olisi tavannut vain kusipäitä toisen perään.. :/ Mun koulussa vaihtareista ei olla koskaan oltu kiinnostuneita (11 vaihtaria ja kellään ei ole meidän koulusta enempää kuin 2 jenkkikaveria....). Mahtavaa kuitenkin kuulla, että sulla sopeutuminen on mennyt nopeammin!:) Nauti ajastasi Skotlannissa!

9. Anonyymi: No, kelpasko California postaus?;)

Peppi kirjoitti...

Tää on niiin totta! Oot ihana Annika:)

Annika kirjoitti...

Peppi: Niin siekin <3

Anonyymi kirjoitti...

Oot kyllä mahtava tyyppi<3 Ens vuonna vaihtoon lähtevänä luen sun blogia mielenkiinnolla. Uskon, että ei kukaan voi käsittää niitä tunteita mitä vaihdossa tuntee, ennen kuin ite sinne lähtee! Sulla on sisua kun et oo luovuttanut<3 Vaihtovuosi on varmasti yksi elämän parhaita kokemuksia, se kasvattaa ja vahvistaa<3 Itsellä oli hankala päättää lähdenkö vaihtoon huonojen kokemusten takia lähipiirissä.. Silti mä päätän yrittää ja uskon että musta on siihen! Tsemppiä Annika!<3

Annika kirjoitti...

Kiitos paljon kauniista kommentistasi, tuli ihan todella hyva mieli! <3 Mahtavaa, etta uskallat lahtea. Vaihtovuosi on haastava, mutta ehdottomasti sen arvoista. Se antaa loppujen lopuksi enemman kuin ottaa :) Tsemppia ja anteeksi kun vasta nyt vastasin!

Nora Fromholdt kirjoitti...

Ta on niin totta! Mul meni alku vahan erillailla. Ensimmaiset kaks kuukautta oli mukavia ja odotin vaan sopeutumista. Mut en sopeutunut perheeseen. Kaikki muut jutut toimii,; kavereita on ja koulussa kaikki aineet A:ta.

Perheen kanssa ei vois olla enempaa ongelmia. Kukaan ei juttele mulle, ei moikkaa eika kuskaa minnekkaan.
Muttama paiva sitten host aiti kirjotti mulle kolmisivusen kirjeen jossa mainitsi kaiken mahdollisen jonka teen vaarin. Kuten esimerkiksi syon liikaa hedelma. Mietin vain etta eiko sita olisi sitten suoraan voinut sanoa, vaan piti kirje kirjoittaa. Kommunikaatio ei siis pelaa.

Oon viimeiset 7kk odottanut vain peesevani pois. Perheen vaihto ei onnistu jenkki jarjestoni mielesta. Joten suosittelen ottamaan selvaa perheen vaihtomahdollisuuksista ennen vaihtoon lahtoa.

Annika kirjoitti...

Mulla on ollut ihan mahtava perhe ja rakastan heitä niin paljon, mutta silti oli vaikeaa sopeutua. Ne on tehnyt kaikkensa mun eteen ja oon kovin kiitollinen, mutta kyllähän se aikaa vaati, että kuuluin oikeasti perheeseen. Mulla taas kavereiden saamisessa oli vaikeuksia pitkän aikaa. Mun koulun oppilaiden asenne on ollut nihkeä vaihtareita kohtaan :/ Se stressi yksinäisyyden ja kuulumattomuuden tunteesta johtuen heijastui sitten kaikkiin elämänalueisiin..

Mie oon niin pahoillani, että oot joutunut kokemaan tollaista shittiä :( Tosi kurjaa, ettet oo voinut vaihtaa perhettä, vaikka selvästikään sun perhe ei oo sulle sopiva.. Ikävää molemmille! Perheellä on kuitenkin niin iso vaikutus vaihtovuoden onnistuisen kannalta, että onhan se nyt tyhmää, jos pitää sen takia kärsiä.. Koitat iloita hyvistä asioista ja vaikka uskon että se on rankkaa, kun on vaikeat välit hostien kanssa, niin kyllä sie selviät. Mullakin on ollut pieniäongelmia mun hostien kanssa (ei siis mitään dramaattista) ja se oli aika kauheaa, kun kotona oli kireä ilmapiiri :( Toivon sulle pelkkää hyvää ja ihanaa vaihtovuoden loppuaikaa! Vaikeimpina hetkinä muista, että kenestä tahansa ei olisi vaihtariksi :)

Kiitos kun kommentoit omasta kokemuksestasi!

Anonyymi kirjoitti...

Kuvasit hyvin kokemustasi. Ajattelemisen aihetta monille vaihtoon lähtöä suunnitteleville antaa se, että vaihtoon liittyvien asioiden ollessa hyvin, on kokemus silti rankka. Rahanahneiden vaihtoyritysten vastuuttomuuden seurauksina lähtee yhä useampi nuori vaihtoon ilman tietoa hosperheestä, eikä koulupaikkaakaan ole välttämättä järjestetty. Vaihtovuoden alkaessa esim. aluevalvojan kellarissa patjan päällä nukkuen,jossain epämääräisessä siivottomassa mörskässä tai asuntovaunussa (näitä tapauksia ihan oikeasti on paljon!), on nuorelle aiheutettu stressi moninkertainen kokemukseesi.
Useat vaihto-oppilaat myös sananmukaisesti savustetaan kotimatkalle, jotta saadaan paikka (perhe) seuraavalle vaihtarille. Järjestöjen toimintatavaksi on myös tullut jakaa varoituksia ja erottaa nuori vaihto-oppilasohjelmasta kyseenalaisin perustein kesken vuoden. Em. tapauksista on uutisoitu Suomessakin viime aikoina (STS Kielimatkat).
Kannattaa harkita hyvin tarkoin, onko kokemus sen arvoinen, että siitä kannattaa maksaa yli 10.000€.
Itsenäistymään ja vaihtoon ehtii myöhemminkin inhimillisemmällä tavalla.
Vaihto-oppilastoiminta on nykyisin härskiä ja kovaa bisnestä, jossa nuoret ja heidän vointinsa ovat sivuseikkoja.

Ida Lehtinen kirjoitti...

Todella hyvä kirjoitus! Vaihtarivuosi on rankkaa itsenäistymistä, itsensä repimistä irti kaikesta mikä on turvallista. Kotiinpalaaminen saattaa olla vieläkin rankempaa. On kadottanut kosketuksen itseensä, ei enää tiedä kuka oikeasti on. Kiitos tästä tekstistä.

Anonyymi kirjoitti...

En ole ikinä lukenut yhtä kuvaavaa ja täysin 100% kohdalle osuvaa tekstiä, kiitos.
Osaisitko kertoo, että mikä sulla oli se voima jolla jaksoit painaa kun ajat oli vaikeita. Sillon ku olet ekan 3kk jälkeen ilman mitään toivoa tai merkkiä asioiden parantumisesta. Kun tekis vaan mieli joka-ikinen-ilta luovuttaa ja lähteä kotiin. Aamulla heräät no matter kuinka paljon unta väsyneenä ja lähdet valloittamaan seuraavaa päivää pari tuntia kerrallaan, koska jo niinkauas kuin iltapäivän ajatteleminen antaa vallan täydelliselle epätoivolle.
Vaikka saisin tietää että kevääni tulee varmasti olemaan maailman paras, en silti jaksaisi muutamaa kuukautta sinne asti kun joka ikinen päivä on suurinta tuskaaikinä . Millä sä pidit itses kasassa ettet romahtanu kokonan?

Anonyymi kirjoitti...

Et tiiäkkää miten ihanaa on lukee, ku joku on kokenu ihan saman, enkä oo ainoo kenest tuntuu tält. Oon siis täl hetkel jenkeissä vaihossa ollu 2,5kk ja en olis ikinä kuvitellu et täst tulee näin rankkaa. Rakastan olla tääl, mut samal vaa toivoisin et tää kaikki olis vaa jo ohi ja olisin takasin Suomessa... En oo ikinä oikeesti rakastanu Suomee näin paljon ku täällä ja mitä oon puhunu muitten vaihtareitten kans, en oo ainoo. Toivon nii paljon et opin oikeesti nauttimaa täst ihan täysil jossain vaiheessa. Mut ikävöin nii paljon just tota et sua rakastetaa just sellasena ku oot ja voi sanoo mitä haluu ja olla vaa omaittensä.
Mua harmittaa ihan sairaasti, koska mul on Suomes älyttämäst ihanii kavereit jne, ja tääl mul ei oo ketää. Mul on kyl ihmisii kenen kans voin istuu ruokalas, moikkailla ja jutella välil futispeleis jne. En oo ikiin yksin jos ollaa jossaa, mut silti tuntuu aina nii yksinäiselt. Hitto kuulosti tyhmält toi XD Mut toivottavast tajusit mitä tarkotin!

Annika kirjoitti...

En oo pitkään aikaan käynyt bloggerissa. Sori myöhäisestä vastauksesta. Kiitos kommenteista <3 Ihana kuulla, että tekstini on auttanut muitakin.
Kaks viimestä anonyymii, lähetän teille ihan mielettömästi tsemppejä. Toi aika on ihan perseestä. Järkyttävää. Kamalaa. Oon varmaan haudannut omat muistoni tosta ajasta jonnekin mielen sopukoihin, koska niitä on niin vaikee muistella :D Laittakaa mulle viestiä vaikka Facebookissa, Annika Tenhunen, Kotka pitäs löytyä. Voidaan jutskata siellä enemmän. Sen verran sanon, että mut sekoomasta esti tahdonvoima. Olin aivan romahduspisteessä ja oli ihan älyttömän rankkaa. Olin kuitenkin ennen vaihtoon lähtöä päättänyt, että minä en luovuta. Minä en kotiin lähde. Pahimpina hetkinä yritin vaan pitää sen sisun mielessä. Halusin näyttää kaikille. Onneksi näytin :) Mut hei laittakaa ihmees viestii, jutellaan lisää!

Kerttu Kalpio kirjoitti...

Pakko sanoa että olet tosi hyvin kirjoittanut! Olen itse juuri nyt vaihtooppilaana New Yorkissa ja tuntemukset ihan samanlaiset. Mua on aina pidetty tosi sopeutuvaisena ja sosiaalisena persoonan mutta ei se sopeutuminen olekkaan niin helppoa...
Mut tosi hyvä postuas!

Anonyymi kirjoitti...

En voi muuta sanoa kun että kiitos <3 tää postaus kuvaa 100% mun tuntemuksia ja oon viimeaikoina kärsiny hirveesti noista ns. vääristä tunteista. Hirvee syyllisyys että mussa on jotain vikaa kun kokoajan ei ookkaan hauskaa ja kokoajan ei jaksa hymyillä. Ihanaa tajuta että en oo yksin näitten tuntemusten kanssa ja se on normaalia. Itellä ehkä se suurin ongelma on ollut itseni vertaaminen muihin. Seuraan muita vaihtareita instagramissa ja välillä kun sulla on muutenkin huono päivä ja näät ihanan aurinkoisen kuvan floridasta kun itse kärvistelet sateisessa michiganissa, se todellakin tuntuu maailmanlopulta. Kiitos tästä postauksesta, tuntuu heti paljon paremmalta <3