Annika in The USA

Annika in The USA

perjantai 24. tammikuuta 2014

I just need to come back to the start that I can go on to the final

Heippa vaan, pitkästä aikaan. Taukoa blogista on tullut pidettyä, vaikka vannoin aina, ettei mulle sellasia tule. Joskus elämää vaan ei voi aavistaa, joskus se vie tilanteisiin, jossa yksinkertaisesti asiat on priorisoitava uusiksi. Joskus tulee hetki, kun ei vain jaksa. Kun pitää sanoa se ääneen ja jopa itkeä, toisten silmien edessä.
Viimeiset viikot ovat olleet kenties elämäni rankimpia. Oon joutunut kohtaamaan menetyksen, jonka suuruutta en osaa sanoiksi pukea. Tapahtuman käsittely on ollut henkisesti ja fyysisesti todella raskasta. Asiaa ei tietenkään helpota se, että olen täällä hemmetin Jenkkilässä.

Oon joutunut miettimään vähintään miljoona ja yksi asiaa uusiksi. Käsittelemään ajatuksia, mitkä yksinkertaisesti haluaisi vaan työntää pois mielestä. Tekemään päätöksiä, joihin jokaisella on eriävä mielipide. Loppujen lopuksi olen joutunut tekemään päätökseni ekaa kertaan elämässä täysin itse. En kuunnellut vanhempia tai host vanhempia, en liiemmin kavereita kuin ketään muutakaan. En totellut niitä, jotka suosittelivat keskeyttämään vaihtovuoden, en niitäkään, ketkä sanoivat, että mun pitäisi jatkaa elämää täällä entiseen tapaan ja kohdata tapahtumat vasta kesällä. Päädyin ratkaisuun, joka loppujen lopuksi oli selvä alusta alkaen. Lähden pian rapakon toiselle puolelle hyvästelemään rakkaan ja palaan sen jälkeen tänne kulkemaan oman matkani loppuun Utahissa. Niin se pappakin olisi halunnut.

Tiedostan, että kotivisiitti tulee olemaan rankka, varsinkaan kun ei millään kivalla asialla sinne päin maailmaa lähdetä käymään. Voi olla, että tulee koti-ikävää, voi olla vaikea palata takaisin. Olen kuitenkin nyt pohtinut asiaa parin viime viikon aikana ja yrittänyt kääntää sen edes jollain tasolla positiiviseksi. Reissulla saan ehkä viimeinkin mielenrauhan, kun pääsen jollain lailla viimeistelemään suurimman surun omien läheisten kanssa ja sanottua hyvästit ja ehkä rakkaani antavat voimaa loppu vaihtovuoteen. Monet luulevat, että tulen jäämään Suomeen, että en pystyisikään palaamaan tänne. Itse en epäile tai pelkää yhtään. Mulla on sama periaate kuin papallani, asioita ei jätetä puolitiehen. Ei myöskään vaihtovuotta. Toisekseen, näiden kaikkien vastoinkäymisten rinnalla, olen kokenut paljon hyviä asioita. Mulla on ihania ihmisiä ympärille, jotka ovat pitäneet mua pinnalla hetkinä, jolloin olen meinannut hukkua. On tapahtunut myös kauniita asioita, jotka ovat tehneet elämästä vähän parempaa. Olen menettänyt, mutta myös saanut. Surunkin keskellä on elämääni mahtunut pieniä onnenpisaroita. Tai sitten surun keskellä pieni hymykin tuntuu käsittämättömältä. Niin tai näin, mie en ole todellakaan valmis jättämään vaihtovuotta kesken. Mulla on vielä paljon koettavaa täällä.

Päätökseni ovat siis harkittuja. Kyllä minä itseni tunnen. Kärsin mielummin parin päivän koti-ikävän kuin kadun loppuelämäni, etten mennyt hautajaisiin. Tiedän, että toiset tekevät toisenlaisia päätöksiä, enkä mie olekaan mikään sanomaan, mikä on kellekin oikea päätös.

Joku saattaa ehkä ihmetellä, miksi puhun asioista suhteellisen avoimesti. On ihan fine ihmetellä, erilaisia ihmisiähän myö kaikki ollaan ja nähdään asiat eri tavalla. Olen aina ollut avoin ihminen, eikä mulla ole tarvetta salailla asioita, jotka joku saattaa kokea kovinkin yksityisiksi. Koen myös ehkä jollain tavalla velvollisuutta kertoa, miksi blogissa ei ole esiintynyt postauksia lähiaikoina ja muutenkin haluan, että muut kuulevat asiani omasta suustani, eikä huhujen kautta. Musta on vaan parempi, että kerron itse what's going on, eikä niin, että asiat kulkeutuu muiden tietoon puskaradioissa ja muokkautuvat ties miksi.

Kiitos kaikista ihanista ja välittävistä kommenteista, mitä olen monessakin paikassa saanut. Arvostan sitä kaikkea tukea, jota olen saanut jopa täysin tuntemattomilta ihmisiltä.
Ennen Suomeen lähtöä yritän viimeistellä postauksen jo kuukausi sitten tehdystä Californian reissusta. Se on viimeistä vaille ollut jo kauan, mutten ole saanut sitä tämän kaiken keskellä tehtyä loppuun.

Entiseen postaustahtiin yritän palailla, kunhan on nyt tämä asia saatettua loppuun. Kiitos ymmärryksestänne.

I try to believe in a better tomorrow and accept the past, even though it's so damn hard. I just realized it's my only option.

10 kommenttia:

Anna kirjoitti...

Paljon tsemppiä sulle♥
Luulen tietäväni miltä susta tuntuu, sillä sama juttu kävi mulle kesällä ennen vaihtoon lähtöä.. Uskon sun saavan vain lisää puhtia loppuvuoteen Suomireissusta ja sun pappa on nyt lähempänä sua kuin ikinä ennen vaihdon aikana! Päivä kerrallaan, se auttoi mulla :)

Anonyymi kirjoitti...

Voi Annika! Osanotot ja voimia!<3 ymmärrämme kyllä, miksi blogi on ollut hiljainen. Tsemppiä sulle rohkeasta päätöksestä palata jenkkilään.. :)!

Mona kirjoitti...

Ihanaa kuulla susta taas. Uskon et on rankkaa, mut sä selviit kyl, uskaltaisin väittää et selviit kaikesta mikä tulee elämässä eteen, vaikutat sen verran vahvalta ja rohkealta tytöltä! :) itehän sitä tietää mikä on parhaaks, sulle se on toi hautajaisiin lähteminen. :) Tsemppiä ja jaksamista<3

Anonyymi kirjoitti...

♥... Odotamme sua kotiin ja sitten saatamme sinut uudelleen viettämään unelmamatkasi loppuun ♥

Ella kirjoitti...

Tsemppiä kaikkeen♥ eikä tosiaan mitään kiirettä palailla entiseen postaustahtiin, nyt vaan otat tarvittavan ajan tän asian käsittelyyn ja palaat kun jaksat:) mun mielestä teet ihan oikeen päätöksen, hautajaisten jälkeen mun on ainakin ollut aina helpompi ns. siirtää sureminen sivuun ja alkaa kattomaan elämässä eteenpäin. Ei se ikävä ikinä mihinkään katoa mutta se helpottaa♥

Anonyymi kirjoitti...

Mä en tunne sua mut oon seuraillu sun blogia ihan alusta asti. Luulen tietäväni miltä susta tuntuu. Oon saanu sellasen kuvan sust et oot helevetin vahva ihminen.. sä kyl selviit mist vaa! Osanotot viel ja tsemii loppuvuodelle! <3

Anonyymi kirjoitti...

Minust toi on täydellinen päätös Annika! :) Ja hei osanotot ja paljon voimia. Itelleni kävi niin että erityisen läheinen ihminen menehtyi ku olin vaihdossa aasiassa, en lähteny hautajaisiin ja se on harmittanu aina... Kadun sitä etten menny saattamaan sitä rakasta lepoon ja angstasin koko sen viikon... :/ BTW tää sun blogis on mun lemppareita vaikutat tosi mukavalta :)) -Jenna

Pampu kirjoitti...

Voi Annika ♥ Mun tuli itku kun aloin miettimään miltä susta tuntuu, verraten siihen miltä musta tuntui kun mun rakas pappani kuoli. Tässäkin asiassa on se kliseinen - aika auttaa. Kuulostaa tyhmältä kuten aina, mutta mä luulin ensin että ei siitä selviä ikinä mutta kyllä se vaan siitä. Menetyksen sijaan on kivempi miettiä niitä hyviä muistoja, säkin pääset ajan myötä siihen vaiheeseen. :)

"Aina kun jotain häviää
aina jotain jäljelle jää
Aina kun tuntee ikävää
tietää, että omisti jotain tärkeää
Ei toista voi koskaan menettää
se mitä oli, se jää" ♥

Annika kirjoitti...

Kiitos kaikille kauniista kommenteista, ne merkitsee mulle paljon <3

Anonyymi kirjoitti...

Pakko kommentoida tähän postaukseen, vaikka en useinkaan sellasta harrasta.. kaunis teksti ja arvostan suuresti sun avoimuutta, tosi rohkeaa kirjoittaa tällasista asioista etenkin, kun varmaan iso osa lukijoista täysin tuntemattomia sulle. Läheisen menetys on aina kamalaa mutta voin vaan yrittää ymmärtää miltä tuntuu olla noin kaukana, paljon voimia ♥