Annika in The USA

Annika in The USA

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Dreams come so slow but they go so fast

En haluaisi aloittaa tätä postausta niillä kliseisillä fraaseilla, kuten "en voi uskoa, että se on ohi nyt" tai "aika on mennyt niin nopeasti". Pikemminkin haluaisin vain kertoa, kuinka uskomattoman onnellinen olen nyt siitä, että yhdestä unelmastani tuli totta. Olen myös kiitollinen. Olen niin onnellinen ja kiitollinen kaikesta elämässäni. Surun sijaan yritän hymyillä. Vaikkakin, valehtelisin, jos väittäisin, etteikö unelman täyttyminen ja sen myötä myös loppuminen sattuisi.

Kymmenen kuukautta sitten Amerikkaan saapui naiivi tyttö, sönköttäen englantia ja ihmetellen kaikkea sitä hälinää ympärillään. Ei tainnut tuo tyttö tietää paljon tulevasta. Oon niin ylpeä siitä tytöstä, joka tänä päivänä hymyilee ja juttelee iloisesti ihmisille, oppi kuin oppikin melkoisen sujuvan englannin ja osaa talon tavat. Sen sijaan, että murehtisin vaihtovuoden loppumista, yritän ajatella, että se jää minuun loppuelämäksi. Vaihtovuodella tulee aina olemaan osa minua ja elämääni.


Elämässäni on nyt vaihtovuoden ansiosta ihmisiä, joista kaikista on tämän kymmenen kuukauden aikana tullut sanoinkuvailemattoman tärkeitä. On perhe, joka rakastaa ja huolehtii. On mom, joka itkee beibinsä muuttamisesta Atlantin toiselle puolelle ja ettei koti tunnu enää kodilta. Ikävöi kuulemma kahvintuoksuakin ja kaipaa suomenkieltä. On dad, joka kertoi, kuinka ikävöi ja huoneeni tyhjyys saa surulliseksi. On isoveikka, joka toi taskumatin Ririn valmistujaisiin ja romahti lentokentällä täysin. On isosisko, joka soitteli viimeisinä päivinä Alaskasta asti ja toisteli kiinaksi "rakastan sinua" ainakin viistoista kertaa. On toinen sisko, joka on poikkeuksellisesti antoi viimeisinä aikoina lainata suoristusrautaansa ja meikkejään, ja pyysi kirjeessään anteeksi, ettei aina ole ollut paras mahdollinen sisko. On ranskalainen Maylis, jonka kanssa itkettiin viime viikon torstai aamuna neljän aikaan vettä vahvemman kera mun yrittäessä lausua järkkyä ranskaa ja Maylisin hokiessa "moi moi".On Milla, joka nyt kymmenen minuutin sijaan asuukin kuuden tunnin päässä. On Rose jolle kyynelten kera sanoin heipat ja lupasin, että kun se muuttaa Australiaan, menen kylään. On rakkaat sukulaiset. Foreign auntit, jotka viimeisen kerran pitkään aikaan halasivat ja kertoivat "love you" Ririn graduation juhlissa. On serkut, jotka kaikki ovat omalla tavallaan tärkeitä. On 15-vuotias serkku, joka sai mut itkemään sanomalla suomeksi "heippa" ja käskemällä koko perheensä sanomaan sen minulle. On kiinalainen grandma, joka on opetti minulle kiinaa viimeisinä viikkoina erityisen paljon ja halusi halata ja pitää kädestä tavallista useammin. On naapurit, jotka kaikki odottavat minun palaavan ensi kesänä. On opettajat, jotka halasivat minua graduationissa kertoen, kuinka on ollut honour opettaa suomalaista oppilasta ja että olen uniikki persoona ja tulen pääsemään pitkälle. On Josh, jonka hyvästely kaiken draamankin jälkeen oli vaikeaa, ja jota tulen ikävöimään hirveästi. Onneksi suunnitelmamme travel buddeiksi ryhtymisestä ovat vielä voimassa. On Erikka, jonka hymyä tulen kaipaamaan niin kovasti. On Luca, jonka kanssa stressin takia tapeltiin viimeisenä yönä typeristä asioista, kuten onko dubbaaminen hyvä juttu vai ei. Jota ilman en olisi saanut mun matkalaukkua pakattua. Jonka viimeisestä halista en olisi halunnut lähteä.
Lähtö oli vaikeaa, aivan perseestä. Masentaa ja itkettää ajatella kesäkuun kahdeksatta, jolloin jouduin sanomaan hyvästit yhdelle elämänjaksolleni. Unelmalleni. Rakkaille. Utahille. Vaihtovuodelle. Mulla on joku nyt silmitön ikävä kaikkea sitä, mikä tuohon unohtumattomaan vuoteen kuului, mutta yritän hokea itselleni, että murehtimisen sijaan mun pitäisi olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että mulla oli mahdollisuus lähteä. Kiitollinen siitä, kuinka onnekas olin. Kiitollinen niistä ihmisistä, joiden takia lähteminen oli niin suunnattoman vaikeaa.



Tässä nyt totutellaan olemaan taas kotona. Englanninkielisiä sanoja tai ilmauksia tulee jonkin verran, saunassa on jo käyty, ja baarissa täysi-ikäistymisen kunniaksi, ruisleipää on syöty maha kipeäksi, suunnilleen kaikki tärkeimmät on jo halattu (kiitos kaikille siitä, että ootte tullut tänne meille, musta ei oo kysymään ketään hengaamaan..), Suomen sateiseen kesään kyllästytty, rakas pikkukummityttökin tavattu, kortinlukijan kanssa sekoiltu, kaiken pienuutta ja euroja ihmetelty, tuliaisia anneltu ihmisille ja ennen kaikkea, ikävöity.

Katsotaan nyt miltä elämä tästä alkaa Suomessa maistumaan. Tällä hetkellä vaan sellaiselta bittersweetiltä. On tavallaan kiva olla kotona pitkästä aikaan ja tietenkin ihana nähdä kaikkia, mutta samaan aikaan olo on tyhjä. Tekstaan koko ajan Jenkkeihin ja mulla on outo olo. En tiedä miten päin olisin ja tuntuu, että vedän koko ajan jotain roolia päällä. Kun on muita ympärillä, oon suhteellisen okei, mutta yksinäisinä hetkinä ahdistaa ja itkettää.

Blogiin lähitulevaisuudessa tulossa postauksia ainakin nyt kotiutumisesta, parista Jenkeissä tehdystä reissusta Las Vegasiin ja Grand Canyonille ja Exploriuksen Year End Campista, joka sai mut taas toteamaan, kuinka hemmetin hyvän järjestön valitsin. Muuten blogin jatkosta mulla ei ole vielä hajua.

Nyt kuitenkin, see u later.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

uskomatonta, että sun vaihtovuosi on ohi kun olen alusta asti seuraillut tätä blogia! Ihana kirjoitus, varmasti ristiriitaiset fiilikset mutta eiköhän ajan kanssa tunteet selkeydy :) tervetuloa Suomeen!

Anniina kirjoitti...

Oli mielettömän hienoa lukea sun blogia ja tää postaus toi kyyneleet silmiin. Kaikkea hyvää sulle jatkoon ja Suomi elämään sopeutumiseen!

Johanna kirjoitti...

Ihan hullua että oot jo Suomessa! Oon alusta asti seurannut sun vuotta ja nyt mun oma vuosi Meksikossa alkaa kuukauden päästä.. niin nopeesti aika menee :)

Anonyymi kirjoitti...

Onko milla mennyt ton saman järjestön kautta vaihtoon?:) paljonko suunnilleen on rahaa mennyt yhteensä? Kiinnostas sairaasti lähtee vaihtoon!! Ps. sul on aivan ihana blogi!!

Anonyymi kirjoitti...

Upea kirjoitus, taas kerran ! Toivon, että et jätä tätä kirjottamista tähän, vaan jatkat, ainakin jossain muodossa.

*sen verran utelias pitää kuitenki olla, että mitä sul sen Joshin kanssa on oikein taphatunu, kun siitä kirjotuksessa noin mainitsit ?*

Clara Cookie kirjoitti...

Voi että, alusta asti oon ollut mukana, niin haikeaa että tämä nyt jää <3 Haaveena on joskus itsekin lähteä vaihtariksi ja tää blogi antoi mulle niin paljon uskoa siihen.
Älä poista tätä blogia, musta ois ihanaa käydä tätä vielä läpi ja niin varmaan sinustakin jossain vaiheessa!

Anonyymi kirjoitti...

Olitko iha normaalilla vaihto-oppilas ohjelmalla siellä ku sait high school diploman?:)

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä sun pitää nyt jotain kirjotella vielä suomessakin :/

Netta Lehtola kirjoitti...

Tätä sun blogii on ollut tosi ihana lukea! Oon ite lähössä vuoden päästä syksyllä jenkkeihin ja pakko sanoo et oot luonu muhun pientä paniikkia mut ennenkaikkea saanu mut odottamaan sitä enemmän kun mitään muuta! :) Tsemppiä kotiutumiseen!

Anonyymi kirjoitti...

Täällä odotellaan uusia tarinoita :)

Anonyymi kirjoitti...

Koska aattelit kirjottaa sen postauksen tuleville vaihtareille?:)<3

Anonyymi kirjoitti...

Tosi kiva blogi jota oonkin nyt selaillu aika ahkerasti sillä itellä lähtö Salt Lake Cityyn koittaa jo 10 päivän päästä! Jos on antaa jotain pakkausvinkkejä niin otan enemmän kun mielellään vastaan ja ideoita host-perheen tuliaisista. Sulla näytti olevan mahtava vuosi, toivottavasti mullakin tulee olemaan!