Annika in The USA

Annika in The USA

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

I'm coming home, tell the world I'm coming home

Tasan kaksi viikkoa, että kone nousee Salt Lake Citysta.
Kaksi viikkoa ja kolme päivää, että kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle.


Vaihtovuosi on ollut aikamoinen mullistus -monella tavalla, hyvällä ja huonolla.

Nyt elämäni täällä alkaa muistuttamaan minua. Hymyilen ja nauran vapautuneesti, saavun itsevarmasti uusiin tilanteisiin, enkä pyytele anteeksi olemassa oloani ja voin kaikin tavoin hyvin. Tunnen olevani tasapainossa.
Sanotaan, että vaihtovuotena oppii itsestään uusia asioita. Olen aina ollut melko itsetietoinen, mutta ehkä olen oppinut täällä olo aikanani hahmottamaan minuuteni entistä selkeämmin. Olen puhunut ennenkin siitä, että vaihtovuosi saa näkemään asiat selkeämmin. Sitä se toden totta tekee. Tunnen näkeväni itseni selkeämmin sekä muut ja ympäröivän maailman. Tuntuu kuin olisin elänyt aikasemman elämäni pienessä huppelissa, joskus ehkä suuremmassakin, ja nyt pääni olisi selkiintynyt.
Kuka minä olen, mitä minä elämältäni haluan, minnen menen?
Vaihtovuosi on muuttanut melko radikaalistikin omaa maailmankatsomustani ja sekä sitä kuvaa, jonka näen peliin katsoessa. Kuvainnollisesti siis. Tiedostan nyt vahvuuteni ja heikkouteni paremmin. Osaan elää niiden kanssa, itsenäisesti. Tiedostan kiinnostukseni ja pelkoni selvemmin ja arvoni ovat muuttuneet. Parempaan suuntaan, sanoisin.
Tätä soopaa jauhaessani moni pohtii varmaan, että mitä itsestäni oikein kuvittelen. Enpä mitään, siinä vastaus. Se, miksi tätä nyt selostan, johtuu säälittävästä yrityksestä saada ihmiset ymmärtämään edes pientä osaa siitä, mitä tarkoitan, kun sanon että vaihtovuosi on antanut minulle enemmän kuin mikään aiemmin. Yritän selittää ihmisille, miksi olen kiitollinen jopa vastoinkäymisistä.

Minä olen onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

Kotiinlähdön lähestyessä fiilikset ovatkin hyvin sekavat. Olen innoissani menossa kotiin. Odotan niin paljon rakkaideni tapaamista. Haaveilen siitä hetkestä, kun saan laskea matkalaukkuni olkkarimme lattialle. Kuvittelen mamman kirkkaat kasvot, kun juoksen halaamaan häntä ja kyyneleet tirahtavat molempien silmiin. Kuvittelen usein sen tunteen, kun pääsen ajamaan skootterilla Kotkan keskustan mukulakivillä, tai kun pyörällä Hovinsaaren siltaa ylittäessä voin haistaa meren. Ja siitä hetkestä, kun voin nukahtaa omaan sänkyyni. Mietin usein sitä, millaista on taas nähdä niitä tuttuja ihmisiä ihan livenä eikä vain skypen kautta. Odotan sitä, kun voin juoda taas iltapäiväkahvit iskän kanssa. Katsoa Salkkareita mun perheen ja kavereiden kanssa. On ihana mennä kotiin, se tunne ei ole koskaan kadonnut.

Mutta.. Samaan aikaan kotiinpaluu on kamalaa. Aivan järkyttävää. On hirveää jättää taas ihmiset, joita rakastan ja jotka rakastavat minua. Ei ole kiva taas vaan lähteä. Tai ajatella sitä, että kesäkuun kahdeksannen jälkeen en tiedä, milloin pääsen takaisin tänne. Tekee kipeää ajatella, kuinka en tuon päivän jälkeen vähään aikaan pääse ottamaan junaa Downtowniin tai pääse kahvittelemaan Lucan kanssa Sugar Houseen. En kuule iltaisin "Good night Anni" pitkään aikaan. Taas pitää sanoa hyvästit perheelle. Ja kavereille. Itkettää ajatella päivää, kun Luca ei asukaan kymmenen minuutin päässä, vaan bussin sijaan pitää hypätä lentokoneeseen. Tuntuu niin uskomattoman pahalta ajatella, että pian kaikki taas muuttuu. Kun ajattelen sitä päivää, kun rakas host perheeni joutuu viemään minut SLC:n kentälle, kyyneleet nousevat väkisin silmiini ja rintaan sattuu. Työnnan ajatusta kotiinpaluusta kauemmas ja kauemmas samalla kun se the date vain lähestyy. Ahdistaa ajatella, että pian tämä on ohi. Enkä saa tätä aikaa ikinä takaisin.


Hyvästien sanominen rakkaille tulee toki olemaan suunnattoman rankkaa, mutta mua pelottaa tässä muukin. Tuntuu, että oon palaamassa taas alkuun ja koko rulianssi pitää käydä läpi uusiksi. Kulttuurishokki. Koti-ikävä. Sopeutumisvaikeudet. Eihän omassa kotimaassa tuollaisia voi kokea, eihän?

Mua pelottaa mennä Suomeen. Pelottaa tietää olevansa taas se joka ei ymmärrä ja jota ei ymmärretä. En yritä esittää mitenkään speciaalia, koska olen ollut vaihdossa, mutta tosiasia on, että mulla ei oikein ole lähipiirissä ihmisiä, jotka ovat vaihdossa olleet. Ei ole ketään, jonka kanssa puida fiiliksiä niin hyvässä kuin pahassa. Tiedostan, ettei muita kiinnosta liian kauaa kuunnella hehkutustani tai valitustani vaihtovuoteen liittyen. Totta kai munkin täytyy ymmärtää, että itse valitsin lähteä. Mun pitää olla se, joka sopeutuu ja hyväksyy "uudet" asiat. Pakkohan se on. En usko, että hirveesti heruu keltään ymmärrystä, kun tuun kiukuttelemaan shoppailessa, että missä VS, Forever 21, Hollister jne.. Tai kun ruokakaupassa ihmettelen kassatädin tympiintynyttä olemusta. Eiku niin, eihän Suomessa kysytäkään kuulumisia. Mua meinaan jo täällä ärsyttää suunnattomasti, jos joku myyjä ei kysy multa mun päivästä liikkeeseen mennessä. Tänne tullessa ihmettelin aina kovaan ääneen kaikkia eroavaisuuksia ja puheestani paistoi varmasti tyytymättomyys tätä paikkaa kohtaan, vaikken sitä tarkoittanutkaan. Kaikki oli vain niin erilaista. Ja nyt olen taas menossa paikkaan, jossa kaikki on aivan erilaista kuin täällä. Outoa edes ajatella, kuinka outoa on elää ihmisten keskellä, jotka eivät puhu tuntemattomille, sano anteeksi ohittaessaan tai sano ikinä "I love you". Näen jo mielessäni tilanteen, kun rennosti huikkailen puolitutuille koulussa whatsuppia. Entä kun ahdistun bussipysäkin hiljaisuutta.  Kuulostaa ehkä ääliöltä, mutta mulle nää pelot on todellisia. Niin kuin sanoinkin, tänne tullessa juurikin nuo ylläolevat asiat olivat sellaisia, jotka saivat mut ahdistuneeksi ja hämmentymään. Entä jos sama käy Suomeen tullessa toisin päin? Tuntuu pahalta, kun monet mun tututkin vähättelee sitä. Tiedän, ettei ne pahalla, mutta silti. Ei ne vaan ymmärrä. Ja juuri tuo molemminpuolinen ymmärtämättömyys pelottaa. Se oli niin kova paikka silloin syksylläkin.


Naurettavaa tai ei, mutta mua pelottaa ihmisten reaktiot. Oonko nyt se outsider? Otetaanko mua enää mukaan mihinkään? Osaanko olla niinkuin ennen?
Oon jutellut monien entisten vaihtareiden kanssa ja aika erikoisia reaktioita on ihmisiltä tullut. Kateutta ja ymmärtämättömyyttä. Puhuin yks päivä yhden mun parhaan kaverin kanssa siitä, että mun vaihtarijuttuihin varmaan kyllästytään aika nopeasti. Kerroin kaverilleni kauhuskenaarion, kuinka jonkun kysyessä mun paidan alkuperää ja kun vastaan rempseästi "taitaa olla Jenkeistä jostain, ehkä Hollisterilta tai American Eaglelta" ja saankin takaisin tympiintyneen ilmeen "no niin just puhu nyt taas siitä, kuinka olit siellä AMERIKASSA". Pitäisiko mun nyt vaan unohtaa koko Jenkeissä oleminen ja varoa siitä puhumista?
Mua jännittää suunnattomasti sosiaaliset tilanteet Suomessa. Tuunko olemaan se awkward kid? Pidetäänkö mua ylimielisenä? Mitäs, jos mun käytökseen on tarttunut jotain suomalaisia outoja ja jopa rasittavia tapoja? Voin kuvitella, kun meikäläinen tallaa kadulla leveä hymy huulilla kysellen kuulumisia, käyden tyhjiä keskusteluja, kehuen ihmisten ulkonäkoä ja vaatetusta saaden vastaukseksi outoja katseita ja ärsyyntymistä kanssakulkijoissa.

Vaikka olenkin päässyt täällä ollessa suomea puhumaan Millan kanssa ja toki blogin kirjoittaminenkin on pitänyt oman äidinkielen aika hyvin hallussa, silti mun aivot kulkee englanniksi suurimmaksi osaksi. Jo pelkästään Millan kanssa puhuessa käytetään paljon englanninkielisiä sanoja, kun ei muisteta joitain sanoja aina tai ne vaan on jäänyt puheeseen englanniksi jostain syystä. Jotkut lauseet taas kääntyy suomeksi englannin muodossa. Esimerkiksi mun kaverit aina nauraa mulle skypetellessä, kun puhun "kavereiden tekemisestä" tai "suihkun tai junan ottamisesta", tai kun "jokin tekee järkeä" tai säästä puhuessa "se on aurinkoista tänään". Toivottavasti en tuu olemaan kovin ärsyttävä typerine sanavalintoineni tai "finglishini" kanssa..

Viime vuoden elokuussa tänne tullessa roolini muuttui suuresti. Isosiskosta tuli pikkusisko. Suupaltista hiljainen ja ujo. Aidinkieli muuttui englantiin. Normilukiolaisesta tuli vaihtari.
Olen vasta hiljattain ehkä todella sisäistänyt uudet roolini. Ymmärtänyt ja hyväksynyt muutokset elämässäni ja ne ovat iskostuneet käytökseeni. Varsinkin rooli vaihtarina on alkanut tuntumaan omalta. En ota enää pahalla foreigner-leimaani, vaan pikemminkin mulla on oma paikkani jenkkien seassa. Vaihto-oppilaana.
Ja sitten nyt ollaan taas tilanteessa, missä olin elokuussa. Muuttamassa. Asuinpaikkani lisäksi kaikkea elämässäni. Rutiinejani. Ihmisiäni ympärilläni. Kieltäni. Ja rooliani.
Nyt pitäisikin päästä taas kiinni elämään koti-Suomessa. Olla taas se sama tyttö kuin ennenkin. Kysynkin itseltäni, olenko se sama tyttö enää. En varmastikaan. On paljon asioita, jotka näen tänäpäivänä eri tavoin. Kasvamiseksikin sitä kai kutsutaan. On myös asioita, jotka ovat selkiintyneet vasta vaihdon aikana. On asioita, joissa olen muuttanut mieltäni. On jopa asioita, joista en ole kertonut edes lähipiirilleni. Hyväksytäänkö minua tai sitä, etten ehkä ole enää se sama kuin ennen?
Suomeen palatessa en olisikaan enää vaihtari. Vaan vaihdosta palannut, entinen vaihtari.. Mitä näitä nyt on. Olisin taas se normilukiolainen. Ei kiinnostavaa aksenttia. Ei kysymyksiä alkuperästani. Ei hassuja kysymyksiä kotimaastani. Vain olettamuksia. Olettamuksia, että kaikki on niinkuin ennen.

Olen kertonut, kuinka täällä elämä on ollut toisinaan rankkaa, kun koko ajan pitää todistella kaikkea. Varsinkin silloin alussa. Olen vasta hiljattain alkanut tajuamaan, että tuleehan se olemaan sitä samaa Suomessakin. Mun pitää taas todistella kaikille kaikkea. "Kaikki on hyvin". En kai minä nyt voi sanoa rakkaalle perheelleni tai ystävilleni, että kotona ei olisikaan ihana olla. Tai varsinkaan puolitutuille. Minkälaisena "ylpeänä maailmanmatkaajana" mua pidettäisikään, kun "pikku-Suomi" ei muka Jenkkilän jälkeen kelpaisikaan? Kyllä se taas kelpaa, mutta ottaa aikansa.
Moni on sanonut mulle, että ihan samanlaisena se Annika sieltä palaa. Asiat tapaavat kuitenkin muuttumaan vuodessa. Varsinkin, kun sen vuoden viettää kaukana kaikesta tutusta. Asiat on muuttuneet Suomessa, mun ihmiset on muuttuneet, ja minäkin oon muuttunut. Mua pelottaa ajatella elämän rankkuutta, kun taas pitää todistella kaikkea. Todistella, että oon ihan hyvä tyyppi edelleen.


Jännittää Suomessa odottava arki. Ekat päivät varmaan menee intoillessa ja juhliessa kotiinpaluuta. Kaikki on taas hetken verran uutta ja siistiä. Mutta sitten kun se arki iskee naamaan, se vaan pelottaa niin paljon. Taas alkaa se sama ajatusmaailman muuttaminen. Rankka prosessi sopeutua taas uuteen elämään. Palata vanhoihin kuvioihin, jotka eivät kuitenkaan ole enää samat. Ottaa vanhat roolit vastaan. Tottua taas erilaisiin tapoihin. Uskokaa tai älkää, mutta kymmenen kuukauden breikki saa unohtamaan entisen aika lahjakkaasti.

Toivottavasti mun läheiset ja muiden vaihtareiden perheet ja ystävät lukisivat tämän tekstin. Parhaani mukaan yritän avata ajatuksiani kotiinlähdösta ja muotoilla näitä fiiliksiä tekstiksi. Toivottavasti tää teksti auttaisi ehkä jonkun toisenkin vaihtarin lähipiiriä ymmärtämään. Niille tunteidenhyppelyille ja ärsytykselle on niinkin hyvä syy kuin etta melkein vuoden asuminen täysin toisessa paikassa ja kulttuurissa muuttaa ihmistä. Se pakottaa muuttumaan. Kymmenessä kuukaudessa ehtii kiintymään. Ihmisiin, paikkoihin ja tapoihin. Siinä ajassa ehtii asettumaan. Ja sitten iso paha lentokone tulee repimään pois. Se sattuu. Se saa mielen sekaisin. Toki olen tiedostanut vaihtoon lähtiessä, että tää paikasta toiseen hyppiminen voi olla haastavaa, mutta vasta nyt tosipaikan kynnyksella alan ymmärtämään, miten tuskaista se tulee olemaan.

Olisi mahtavaa kuulla muiden kotiinpalaavien vaihtareiden ajatuksia tai entisten vaihto-oppilaitten kokemuksia! Sana on vapaa!

31 kommenttia:

Ninni kirjoitti...

Osaat kirjottaa niin hyvin! Jotenkin niin jännä lukea toisten vaihatreiden ajatuksia kotiinpalusta, kun itsellä lähtö rapakon toiselle puolelle on edessä elokussa. Faktahan on vaan se, että sä itse olet kokenut kaikkea kivaa ja muuttunut ihmisenä ja kun kotiin tulet saatata huomata kuinka tylsää täällä onkaan,

Anonyymi kirjoitti...

Jaa....tuohon edelliseen kommenttiin sen verran että tuo "tylsyys" johtuu ihan omasta asenteesta :D minusta täällä on siistiä asua, totta kai mielipiide tämäkin mutta ei minusta kotimaata voita mikään. En sitten tiedä mistä tuo "suomi on tylsä" on saanut alkunsa:D mut hyvä teksti taas!

Anonyymi kirjoitti...

kaunis teksti, hyvin osaan samaistua vaikka en ole vaihdossa ollutkaan. uskon että myös täällä suomessa läheiset ymmärtävät kun vaan rohkeasti kerrot aina mitä mielessä liikkuu ja mikä pelottaa.
jatka jenkkiläistä avoimuutta suomessa, mua itseäni ärsyttää se perussuomalainen tylyys ja sulkeutuneisuus ja tykkään ainakin ite kun joku sitten onkin sellanen avoimempi, ja just ton takia tykkään tutustua ulkomaalaisiin!
älä peitä sitä ominaisuutta ja sitä minkälainen susta on tullut, se on pelkästään ihailtavaa ja hienoa että oot kehittynyt. älä esitä mitään mitä et ole, (vaikka sitten sitä vanhaa Annikaa) kellekään, siitä tulee itselleen vaan epäsopiva olo.
toivon sulle tosi hyvää loppuaikaa siellä ja paluuta tänne suomeen!

kysyisin vielä että ootko ajatellut jatkaa blogin pitämistä vaihtovuoden jälkeen?

Mira kirjoitti...

Nii anski kuuntele tota edellistä kommenttii!! Noh eihän se oo helppoo vaa päättää tehä jotain tai olla jonkun lainen, mut toivon et osaisit vähän ainaki olla pelkäämättä ja olla oma ittes ♥ Muuten tää kesä on ihan villinny suomalaiset, kaikki on ihan supermukavii!! Onneks tuut kesällä ni se voi vähän ees lieventää shokkia :D Mä ainaki ootan täällä et kerrot aina ku joku ärsyttää, haluun kuulla sen ja sitku tekee mieli starbucksii ni sinne sentää voiaa lähtä!

Eevi kirjoitti...

Ihan kylmät väreet meni tätä lukiessa, huikee teksti ja paljo paljo tsemppiä sulle!:-)

Anna kirjoitti...

<3 luin kaksi riviä ja itkin jo. Oot upee kirjoittamaan ja kirjotit täysin saman mitä mun päässä liikuskelee! Pus

Anonyymi kirjoitti...

Omasta mielestäni suomalainen ujous on söpöä :3 tuli tossa mieleen kun luin sillon joulukuussa sun itsenäisyyspäivän kirjotusta, niin olin lukevinani että olet ylpeä suomalainen? Oletko sittenkään?

Anonyymi kirjoitti...

Tosi hieno teksti! Tää sai mut ymmärtämään hieman paremmin sitä ajatusmaailmaa mikä omalla vaihtarikaverilla saattaa olla saapuessaan Suomeen. En ees ite oo miettinyt että miten erilailla näkee arkisen elämänkin suomessa kun on ollut poissa tutusta ja turvallisesta vuoden, mutta tää kyllä avas paljon omiakin ajatuksia :) kiitos siitä! Toivotan parasta mahdollista loppuaikaa sinne Jenkkilään ja turvallista matkaa myös Suomeen sitten kun se iso päivä koittaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Vitsi ku kirjotat hyvi! Oon lähössä vaihtoo ja toi kotiinpaluu alkaa jo vähä hirvittää;DD

Anonyymi kirjoitti...

Pidän todella paljon kirjoituksestasi. Itse olen vaihtari Amerikassa ja 8 päivän päästä kone lähtee kohti Helsinki/Vantaa lentokenttää. Itselläniki nuo ssamat ajatukset ovat pyörineet päässä, mitä tapahtuu kun saapuu kotia, miten ihmiset ottaa vastaan ja sen sellasta. Olen kauhuissani. Paluu omaan maahan ei ole helppoa ja sen varmasti on jokainen vaihtari kokenut. Itse en haluaisi lähteä, koska olen saanut tutustua niin moniin ihaniin ihmisiin, mutta toisaalta sitä on ikävä kotia, perhettä ja kavereita. Kaikki vaihtarit oppivat paljon vuoden aikana. Toivon että me kaikki saamme hyvän vastaanoton kun palaamme kotia, ja pian sitä pääsisi takaisin vierailemaan Jenkkeihin. Turvallista matkaa sinulle!!

Anonyymi kirjoitti...

Ootko ikinä pussannut/suudellut Lucaa siellä ? ::))

Anonyymi kirjoitti...

Kirjotat tosi hyvin ja oli mahtava teksti! Itte en oo ollu vaihos enkä ookkaa menos, mut mun kaveri on ja tulee takas kuukauden päästä. Toi sun teksti sai mut aattelee millast sen elämä on ku se tulee takas Suomeen. Ja vaikken oo ollu vaihos ni voin silti samaistuu tohon että englannin kieli jää käyttöön! Koska miä käytän enkkuu melkee joka päivä mun australialaisen kaverin kaa joten välil on vaikee löytää oikeeta sanaa Suomen kielestä!
Mua myös ärsyttää suomalaisten epäkohteliaisuus ja hiljasuus. Esim vaa muutaman päivän oltuani Lontoossa totuin brittien kohteliaisuuksii ja "How are you today?" -kysymyksiin ja Suomeen palattuani suomalaisten hiljasuus iski kovaa.
Pidä viel hauskaa viimisten päivien aikana!!

fannilotta kirjoitti...

I feel you! Välillä tuntuu kun mäkin oisin jonain vaihto-oppilaana täällä ja vielä tulee se päivä että saa palata mamman lihapatojen ääreen. Onhan tää huisin eri tilanne mutta kuitenki! Kotkaan tullessa ne samat tutut naamat ei enää noteeraakkaan sua ja saat vaan puhua aina ne samat asiat että miten on menny. Sit kyllä kahvitellaan kun tuut, pus! <3

Anonyymi kirjoitti...

Tosi hyvä postaus! Samaistun kyllä ihan kaikkeen, samat mietteet ja pelot löytyy mullaki :S kotiin lähtö odottaa noin viikon päässä ja ihan ylikierroksilla vetää pää ja tunteet

Anonyymi kirjoitti...

Omasta vaihtarivuodesta on jo vierähtänyt tovi, mutta voin sanoa, että kotiinpaluu oli vuoden raskain asia.
Kun haluat jäädä, mutta on pakko lähteä. Sydän itkee, mutta muiden mielestä pitää hymyillä. Kaikkihan on jo ohi ja koettua, mitä sitä miettimään. Helpommin sanottu kun tehty. Mutta, tästäkin selviää,lupaan sen.. se on vaikeaa, mutta ota sopeutumiseen aikaa, älä välitä muista ja muiden kommenteista. Ja kuten omat vaihtarivanhemmat sanoi mulle lentokentällä, meidän pitää erota, jotta voimme taas kohdata.

Anonyymi kirjoitti...

Ite palasin talvella vaihdosta, ja voi että se oli hirveää.. Anteeksi että viestini ei tuu helpottamaa..:s Viimenen viikko olin ihan peloissani tunteet myllerryksessä, sitten ku se päivä koitti koko päivä itkua ja nyyhkytystä, lentomatka meni silmien ohi oli niin sekava olo.. Sit ku astu suomen maalle, oli niin epätodellinen olo,tietenkii se oli ihan mahtavaa nähä perhe, mutta kuten sanoit paljon vuodessa ehtii kotipuolessa tapahtua, kaverit ei tullukkaa vastaan ja sopeutumisessa meni hetki. Mutta aika äkkiä se siitä.. Btw blogis on lemppareita!

Anonyymi kirjoitti...

Hui hirveen nopeesti sun vaihtovuosi on mennyt, oon ollu alusta asti täällä lukemassa ja tuntuu että vastahan tää blogi olis alotettu :o mut pidä hauskaa siellä viimiset päivät :') Äläkä murehdi vielä

Anonyymi kirjoitti...

Osaat kirjoittaa tosi hyvin ja sulla on paljon hyviä mielipiteitä ja tuot ne hyvin esille! Tekstiä on luontevaa lukea, joku toimittajan ammatti vois olla hyvä sulle;) millon Milla ja luca lähtevät kotia ja oletko heidän kanssaan puhunut kotiinpaluusta paljon :)?

Tuuli kirjoitti...

Ihan uskomaton teksti! Oon lukenut mooooooonia postauksia näistä kotiinpaluufiiliksistä ja tää oli eka joka ihan oikeesti sai kylmätväreet menemään selkää pitkin.

Ite oon ens syksynä lähdössä samaiseen vuoden seikkailuun, jännittää ihan hullusti. Daycounterissa päivät vähenee ja lähtö kokoajan konkretisoituu mun pääkopassa - hyvinkin paljon samoja fiiliksiä kun sulla. Sekavuutta... Aika menee vaan aina ihan liian nopeaa!

Nauti viimeisistä päivistäs, toi on niin once in a lifetime kokemus!:-)

Tuuli kirjoitti...

Ihan uskomattoman hieno teksti! Oon lukenut mooooonia postauksia juurikin näistä lähtöfiiliksistä ja tää oli ensimmäinen mikä sai oikeesti ne kylmätväreet menemään selkää pitkin.

Itsellä on ensisyksyllä sama vuoden seikkailu edessä. Jännittää ihan hulluna. Mulla on hyvinpaljon samoja fiiliksiä kun sulla - sekavuutta... Daycounterissa päivät vaan vähenee ja aika juoksee. Miks kaikki tulee ja menee aina niin nopeesti?

Nauti viimeisistä päivistäs täysillä! Vaikka täällä kotosuomessa kukaan ei sua ymmärtäis niin tärkeintä on että sä ite ymmärrät kuinka mahtava kokemus sulla on takana!

Tuuli kirjoitti...

Hups, toi kommentti tuli varmaan sata kertaa ku en tajunnut et tää vaatii sen hyväksynnän :D (syvä naamapalmu)

Heli kirjoitti...

Vau, miten tuttuja ajatuksia! Löysin blogisi nyt (vitsi miten hyvä ajoitus...) ja on hauska lukea ajatuksia, jotka olisivat voineet olla minun muutama kuukausi sitten. En ollut vaihto-oppilaana, vaan lähdin lukion jälkeen viettämään välivuotta, tai noh, viittä kuukautta tansaniaan. Vietin siellä aikaa tehden vapaaehtoistöitä orpokodeissa, ja voi sitä ikävän määrää, kun ne lapset piti jättää sinne.

Puhun tansaniasta joka päivä edelleen. Paluustani on kohta kolme kuukautta, ja kaverini ja perheeni ovat jo ihan lopen kyllästyneet aiheeseen. Mutta se vaikutti minuun niin suuresti, että en vain vielä pääse siitä yli.

Kirjoitathan sitten blogiisi tuntemuksia myös suomeen paluun jälkeen! (Jos kiinnostaa lukea minun tansania-blogiani, se on lets-just-go,blogspot.fi)

veera kirjoitti...

osaat niin hyvin tuoda esille sun ajatukset ja tuntemukset tekstin muodossa. tiiän tasan tarkkaan mistä puhut, lukiessa läpi kuvittelin lukevani omaa tekstiä.
if you don't mind linkittäisin tän postauksen omaan blogiini?
vietä aivan superihana loppuaika siellä Annika, se tulee menemään niin nopeesti niin nyt vaan nauti siitä jäljelläolevasta ajasta ja vietä se aika niiden kanssa joita rakastat. "the date" tulee varmaan olemaan kamalin päivä koko elämässä mutta pidät vaan mielessä että jonain päivänä tuut taas näkemään SLC:n sekä kaikki ne ihmiset jotka siellä tekivät sun vaihtovuodesta totta. tsemppiä hirmusti, oot ihan huippu!

Anonyymi kirjoitti...

Itse palasin Australiasta ja mielessä oli jokseenkin samoja pelkoja. Takasin tullessa olin se avoin, hymyilevä ja koko ajan äänessä oleva yställinen suupaltti. Englanti sujui kuin rasvattu ja monet asiat tuntuivat erittäin oudoilta aluksi. Kaikkeen kuitenkin tottuu nopeasti ja se ei haittaa että takasin tullessa heittää smalltalkia, se häviää valitettavasti nopeammin kuin huomaatkaan, samoihin muotteihin palaa takaisin. Itse vaan en olisi halunnut, mutta niin vain siinä väkisin ympäristön vaikutuksesta tapahtuu.. Tsemppiä kotiinpaluuseen ja muista, että asioilla on tapana järjestyä!

Anonyymi kirjoitti...

Oon lukenut sun blogia viime syksystä asti. Lähdin ite syksyllä au pairiksi. Itse en kokenut mitään kulttuurishokkia sinne mentäessä, mutta kun lähdin joulukuussa takaisin suomeen mun fiilikset oli ihan samat kun sun nytten vaikka olinkin ollu poissa vaan puolvuotta. Pelkäsin sitä ihan hirveesti enkä halunnut lähteä, vaikka samalla halusin nähdä perheen. Se paluu oli jotain ihan hirveetä. Koko joulu meni pilalle kun halusin vaan takasin ja kaikki tuntu menevän väärin. Kiukuttelin koko ajan ja kaikille ja kavereitten kanssa ei ollu puhuttavaa. Päivät meni vaan siihen että odotin että pääsen takasin englantiin. Taistelin ihan kaikkea vastaan täällä. Nyt siitä on puolvuotta kun palasin ja edelleen mä joka päivä haikailen takaisin. Välillä on vaikeempia aikoja jolloin en voi muuta ajatellakkaan oikeen kun sitä ikävää. Kukaan täällä ei oikeen ymmärrä sitä eikä osaa lohduttaa joten se on vaikeeta, mutta auttaa kun puhuu niille kohtalontovereille. Vanhoille auppareille, sun tapauksessa vanhoille vaihtareille mahdollisimman paljon omista fiiliksistä. Ite vieläkin karsastan monia asioita täällä ja odotan ku kuuta nousevaa sitä päivää että pääsen takasin Englantiin. Toivottavasti sun kotiinpaluu on helpompi! :)

nelli kirjoitti...

Uskomattoman hyvää tekstiä ja hienosti sanoiksi puettuja ajatuksia! Tekstisi oli tosiaan niin vaikuttava, että mainitsin siitä myös omassa blogissani. Toivottavasti et pahastu..?

Nauti viimeisistä jenkkihetkistäsi ja kaikkea hyvää :-) !

sofi kirjoitti...

Hyvin oot osannu kuvailla noita vaikeita ja sekalaisia ajatuksia! Tsemppiä sulle Annika ihan hirveesti kotiin palaamiseen, toivottavasti everything turns out great!

Anonyymi kirjoitti...

Millos Milla ja luca lähtevät kotiin vai ovatko jo lähteneet?((:

Pampu kirjoitti...

Oivoi mikä teksti. :') Mun on nyt pakko olla rehellinen ja sanoa kaunistelematta että se Suomeen palaaminen on ihan hirveää, varsinkin just se kun kukaan ei ymmärrä miksi sun sydän itkee verta vaan kaikkien mielestä sun pitäis olla vaan yhtä iloinen sun paluusta kuin mitä nekin on. Se ei liity mitenkään siihen ettetkö olis "ylpeä suomalaisuudesta" vai mitä joku urpoano tuolla sanoi - mä olen silti ylpeä kotimaastani vaikka en siellä tahdokaan asua.

Mutta: kun vaan sai itsensä kammettua tekemään kaikkia kivoja juttuja (ekat päivät meni kyllä ihan sängynpohjalla omaa kurjuutta itkiessä ja itsesäälissä rypien :D) niin se pahin vaihe ei ainakaan mulla kestänyt kovin kauaa, vaan "uuteen" Suomielämään sopeutui melko nopeasti (vaikka vanha elämä olikin mielessä joka päivä). Tosin mulla alkoi sitten duunikin joten tuli onneks vähän oikeaa rytmiä päiviin, sä et ole varmaan ehtinyt mitään kesätöitä hankkia? :o

Hirrrmuisesti tsemppiä Annika, "kyllä se siitä" ... jospa sun läheiset olis ymmärtäväisiä, ainakin yrittäisivät. ♥

Hannele kirjoitti...

Sun blogia lähes koko vuoden lukeneena, nyt muutaman kuukauden jälkeen palasin tänne taas lukemaan. Kirjoitat niin uskomattoman hyvin ja asiaa! Olin itse vaihdossa työssäoppimassa kevään, ja nuo sun sanat kuvaa niin hyvin sitä tilannetta. Kun on oppinut elämään uudessa maassa, uudessa kulttuurissa, uusien ihmisten keskellä. Kun siitä maasta on tullut kuin toinen kotimaa ja ihmisistä siellä rakkaita ystäviä. Kun tuntee että se on elämää jota haluaa elää ja jota rakastaa. Ei halua palata Suomeen, mutta on pakko. Tottakai on ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä Suomessa, muuta pelottaa. Että miten sopeutuu, miten muut suhtautuu, kenelle kerron mitä oikeasti tunnen, kuka ymmärtää sitä suunnatonta ikävää. Sopeutuminen vie aikansa, itsekin edelleen kaipaan vain takaisin.. Mutta jonain päivänä palaan vielä sinne, nyt yritetään nauttia elämästä Suomessa..!
Kaikkea hyvää sinulle Annika, on ollu hienoo lukea sun blogia ja seurata elämää siellä maailman toisella puolella, tykkään niin paljo sun kirjotuksista!<3

Kia kirjoitti...

Moi!
Olin itse vaihdossa Jenkeissä 13-14, ja palasin viime syksynä lukion kakkoselle. That's why, kaikki pohdinnat kuulostaa hyvin tutulle. Minä sopeuduin vuoden aikana jenkkeihin tosi hyvin, ja kotiinpaluu oli melko epämiellyttävää. Olihan se ihana tunne nähdä lentokentällä oma pikkusisko ekaa kertaa vuoteen, MUTTA.
Olin pitänyt yhteyttä säännöllisesti parhaimpaan lukiokaveriini, ja kun tuli takaisin, niin kyllä he aika nopeasti tuntuivat kyllästyvän mun jenkkijuttuihin. Minusta tuntui taas, etteivät he ymmärtäneet mitään - heidän kesän kohokohtansa oli ollut matka Särkänniemeen ja baariin, minä olin matkustanut mm. kaksi viikkoa Kalifornian kiertomatkalla. Vähän aikaa siinä kului, että päästiin näiden tunteiden yli, ja sitten oltiinkin jo parempia ystäviä, kuin ennen vaihtoa.

Minun lukiossani meitä oli 10, jotka olivat olleet vaihdossa samaan aikaan kuin minä, joten tutustuin muutamaan, ja meitä on nyt 6 hengen kaveriporukka vanhoista vaihtareista. Ymmärretään toisiamme tosi hyvin, ja vaikka olen nyt sopeutunut tosi hyvin uudelle luokka-asteelle, niin on kiva että voi silti jauhaa jenkkijuttuja toisen jenkkivaihtarin kanssa.

Kulunut vuosi Suomessa on vahvistanut mun jenkki-identiteettiä vielä enemmän. :-) Enkä tarkoita pelkästään sitä, että vieläkin viljelen ihmesanontoja (just toi tehdä kavereita, tehdä järkeä, tehdä urheiluja...), tai sitä että mulle ei oo ongelma alkaa puhua tuntemattomille tai hymyillä kadulla. Mua ärsyttää, kun jotkut ihmiset on Suomessakin hirveän kapeakatseisia ja arvostelee muita maita. Ja suomi-hehkutus. Rakastan jenkkejä yhtä paljon kuin suomea, jota joidenkin on hankala ymmärtää.

Mitä yritin tällä romaanilla sanoa? Varmaan sitä, että tiedän, mitä oon käymässä läpi! Tietenkin kaikilla on omakohtaiset kokemukset, enkä tunne sinua, mutta kirjoituksen perusteella kuulostaa aika samalta kuin minä vuosi sitten. Joten tsemppiä, ja pitkää pinnaa :-D Kaikki ei tule ymmärtämään heti sua ja jotkut tulee ärsyyntymään, mutta voita ne sinun puolelle ;-)

x Kia